»Valo kirkas, valo kaunis tok' on vain kuin Alppein jää,
Jos se ainoasti loistaa, ei myös taida lämmittää»,
Näin sä lausut varoitellen, valon vaadit lämpöä,
Vaadit kansaa, maata kohtaan hellintä sä lempeä.
Mit' on työmme maamme eestä, jos ei tulta lemmen lie,
On kuin kylmä tuulahdus, min viima mennessänsä vie —
— Vaikk' on köyhä isänmaasi, lemmi innokkaammin vaan,
Ukein pettureista on, ken luopuu köyhäst' emostaan.
III.
Kun kodin loit sä lämpimän,
Sen suomalaiseks loit,
Ja lemmenkuiskeen hellimmän
Sä suomen kielin soit.
Sä lapsilleskin neuvoit näin:
Käy tuota tietä edespäin!
Sun jalo, puhdas luontehes
Se lapsen lainen on,
Ja vilpitön on sydämmes
Ja elos tahraton,
Sun tieltäs väistyy vihakin
Ja ilkimielen ivakin.
Sä äidiltäsi kieltämme
Et kyllä saanutkaan,
Mut lauluihis sä mieltämme
Sait yllin kyllin vaan,
Ja »vieras lippu» peittänyt
Ei Suomen miehen töitä nyt.
Sä vaatimatta laulelit
Kuin talven varpunen,
Mut puhtahinta soittelit
Sä kieltä sydämmen,
Siks leivoakin kauniimp' on
Tao sulolaulu Suonion.
IV.
Hän kuuli kuusten kohinan ja kuohut koskien.
Hän näki taivaan sinervän ja luonnon vihreyden,
Ja näistä luonnonhelmistä hän solmi helmivyön,
Sai siihen Suomen suloutta, viehkeyttä kevät-yön.
Kun iltamilla kuuhut tuo hänellen tarinoi,
Nää »tarinat» hän kansalleen jo Suomen kielin soi;
Hän näytti meille lauluissaan: tää maa on kallehin,
Sen vertaa etsit »maitten sä ja merten takaakin».