Ja liekkihin joskus se välkähtää
Sysimustien kulmien alta
Kuin ukkosen nuolen tenhottu pää
Löis synkältä taivahalta.
Mut että ne voivat viehättäin
Myös loistaa, näin minä kyllä,
Kun katsees tuonoin loit mua päin
Jumalaisella hymyilyllä.
Ja silloin mä lämpöä suoniin sain
Ja silloin mun syttyi rinta,
Ja tunteet kiihtyi riehahtain
Kuin myrskyllä merten pinta.
Nuo silmäsi mustat ne lämmittää
Tulikuumalla säihkymisellä,
Vaan mieltäni myöskin ne peljittää
Niin synkällä syvyydellä.
Luo kosken jos kuohuvan tullut on
Ja katsovi hyrskyjen vuohon,
Niin huimaa päätä ja arvaamaton
Veis voima jo nieluun tuohon.
Niin myös, sysimustiin silmiis sun
Kun katselin kerran taaskin,
Näin aattelin: noiden liekkiin mun
Tekis mieleni ainiaakskin!
HÄN HUOMAA EI.
»Miks ruskoposkesi kalpenee,
Miks sortuu äänesi soinnukas,
Miks kirkas katseesi raukenee?
Mun ystävä hoi, tuo lausupas!»
Muut kaikki multa he kysyy näin
— Niin tuttavat mun kuin ystäväin —
Mut yksin hän, syy kaiken tään,
Ei huomaa muutosta ensinkään.