Miss' on se impi, jonka lemp' ei sammu,
Vaikk' sammuu tähdet onnen taivahan!
Min sydän sykkii vain sen hellemmästi,
Kun näkee toivon päivän tummuvan?
Miss' on se impi, jonk' ei silmä kostu,
Vaikk' uhkaa kurjuus ynnä kolkko yö?
Ja joka kurkistaissa kuolemankin,
Tyvennä kaulahani kätens lyö?
Ken nähdä myrskyn voipi ruhjovaisen
Ja taivon salahmoista välkkävän?
Ken voipi lempii sekä anteeks' antaa,
Jos rikkoisinkin tiellä elämän?
Se ken ja missä? Sen jo tiedän kyllä,
Mut sanois en, jos autuus annettais:
Näät silloin kiitäisitte kilvan sinne,
Mä ehk'en autuuttani omaks sais!
VERTAUKSIA LUONNOSTA.
Kuin aurinko soppehen synkimpään
Elähyttävän lämmön tuo
Ja helmasta hiedan ja routeikon
Elon muotoja uusia luo
Pois häätäen ainehet tuormion tuojat
Ja loihtien esille elämän suojat —
Niin lempesi laskihe virkistäin
Eperoivahan sieluun mun,
Hedelmättömän hiedan ja routeikon
Sai kukkien kasvuhun
Pois poistaen pilvyet mustan mielen
Lepolaululla lemmen ja sydämen kielen.
Kuin ilmatar keuhkojen huokoisiin
Saa kaikkea puhdistain,
Avarruttavi aitoja rinnan sun
Ja mieltäsi tuullottain
Pois häätävi ilmoa ummehtunutta,
Elähyttävi luontoa laimentunutta —
Niin tunkihe raittiina rakkautes
Mun rintahan ryönäiseen;
Sydän syttyi, sykki jo virkumpaan
Ja sieluhun syksyiseen
Sai hellivän henkäys päivyen uuden,
Elähyttävän ilman ja toivokkuuden.
Kuin verkkona vyöhye hermoston
Hienoisena haarautuu,
Yliympäri tunnetta kuljettaa
Sekä hengeksi hienontuu
Elimistöä halliten tirannin lailla
Siteillä sitkeillä voimakkailla —