Niin lempesi laajaksi laajentui,
Joka hermon se hallitsee,
Minut pelkäksi tunteeksi liu'ensi
Ja niin minut vallitsee,
Että nyt jos leikkinet kanssani kulta,
On vuoteeni hauta ja peittoni multa.
Toukokuulla 1890.
PÄIVÄN NOUSTESSA.
Valahti päivän kulta ylitse harjanteen,
Valaisi vaarat, notkot, ja vetten sarjanteen,
Ja soiden huuru haihtui
Ja autereeksi vaihtui
Ja ilma seijastui.
Tuhannet tummat varjot tuo aurinkoinen loi,
Tuhannet kukkaisetkin se lymyst' ilmi toi
Ja rannan raidat, hongat,
Ja loittonevat longat
Ne järveen heijastui.
Kun päivän suukko sattui, niin linnut havautui,
Ja laakson liljan kuori ilosta avautui,
Ja lauloi linnut sitten,
Ja tuoksu kukkaisitten
Hajausi maisemaan.
Sai käkö kultarinta jo myöskin kukkumaan,
Se lemmestänsä lauloi ja kukkui kullastaan
Ja kuului kellot karjan,
Ja paimen loilusarjan
Myös laski torvestaan.
Tuo aurinkoinen luonnon lumosi lämmöllään,
Säteillen kutsui kielot ja liljat elämään;
Kedolla leikki perho
Ja luonnon vihryt verho
Se loisti niinkuin uus.
— Kuin moisen päivän koitto myös lemmen mahti on:
Se lämmittää ja loitsee kuin säde auringon,
Valossa lemmenkoiton
Saa elonvoima voiton
Ja hymyy vastaisuus.
Niin outo virtaus jänteiss' ja suoniss' pullahtaa
Ja luottamus ja tarmo povessa ponnahtaa.
Äkisti silmäkulta
Saa intohimon tulta
Kuin taivas leimahtais.
Kupeella kullan armaan vaikk' kuoloon käydä vois
Ja toivomalla toivot, ett' tilaisuutta ois
Sun näyttää, että voimaa on,
Vaikk' vastatuulet tulkohon
Ja myrsky pauhoais!
1887.
MIK' ONPI SYYNÄ.
Mik'onpi syynä, että vähittäisin
Tää rinta riutuu omaan raivohon?
Mik'onpi syynä, että nuorra vallan,
Tää rinta raukka on niin toivoton?