d) MAANPAKOLAISUUDESSA BÖHMISSÄ.
Ja päivä paistoi ja luonto loisti
Ja kukat nyökkäsi hymyten,
Ja linnut lauloi ja lehto raikui
Ja metsä huokusi tuoksuen.
Ja etähällä nous Erzgebirge
Niin sinerväisenä siintäen,
Ja au'er auringon karkeloitsi
Noin vasten rinteitä vaarojen.
Iloisna pulppusi vuorilähde
Ja puro-pienelle elon soi,
Mi kivilouhia kierrätellen
Uransa laaksohon tuonne loi.
Tuo vuorilähtehen kirkas silmä
Se emo Elbehen virtoaa,
Ja yliympäri Böhmin maata
Näät lisävoimia Elbe saa.
Myös sinne entävi Eeger virta,
Myös senkin lainehet Elbe vie,
Ja koko Böhmissä rantamaita
Niin ihanaisia tokko lie?
Niin oli ainakin ennen muinoin,
Ja siitä vain minä kerronkin,
Kun tuolla juurella Erzgebirgen
Ol' vielä pienoinen kyläkin.
Vei kylän laidalta polku silloin
Myös tänne Eegerin rannallen
Ja juuri polkua tuota nähtiin
Käyvän illoilla vanhuksen.
Hän kulki rantaman kumpuelle
Ja siellä istui hän yksinään,
Jos kuka mietteensä kuullut oisi,
Näin kulki aattehet valkopään:
»Nyt astun maalla mä vierahalla
Ja kotimaahani mieli on,
Mun vainon raivotar työnsi tänne,
Mä vältin kuolon ja rovion.