On viesti Ranskasta kertoellut
Kuin Valdolaisia vainotaan —
Vaan minä raukka, miks pois mä läksin,
Miks hylkäsinkin mä isänmaan?
Vain pelvon tunnekko pois mun hääti
Tai olko muukin mun vaikutin?
Sen tiedän vain, ei se pelko ollut,
Mi kauas karkoitti Böhmihin.
Se aate, jonka mä kukkimista
Niin hengen voimalla ahkeroin,
Se vaati alaa ja yllykettä
Ja siksi tänne mä sen nyt toin.
Tää aate kallis on Jumalalta,
Se onhan uskomme uudistus,
Ja tää on totta, sen sydän toistaa,
Sen työt' on syömmeni puhdistus.
Kun heitin kultaisen kotimaani,
Kun isänmaani mä hylkäsin,
Niin silloin tuntui mun sydämmessä
Kuin kuorman alle mä murtuisin.
Mut kallihimpi on synnyinmaata
Minulle aatteeni vapaus,
Jos kaiken muun minä uhrasinkin,
Sen hukka liik' oisi uhraus!
Ja ennen muutan mä muille maille,
Kuin annan määrätä uskoain,
Ja maailmassa mun arre kallein
On uskonvapaus ja—jumalain».
Näin mietti kummulla Petrus Valdus,
— Hän tänne Böhmiin ol' paennut —
Kun kotiseudulla kaikkialla
Ol' vainon hirmutar raivonnut.
Tuhansin kuolivat roviolla
Nuo uskolaisensa riemuten
Ja jumalaansa he vielä kiitti
Tulessa, sauhussa liekkien.
Mut Petrus Valdus hän matkustellen
Vain kylvi siementä peltohon,
Ja uuden uskonnon kultatempliin
Yks porraspuu näätte hänkin on.