Ja on kuin taivon tähtönen
Ois murheen huomannut,
Ja on kuin henki tuulosen
Ois hiljaa huo'annut:
"Sä synnyinmaasi, onneton,
Oi miksi heititkään?
Maa vieraan valju, kylmä on,
Vaikk' päivyt lämmittää!"
Luonto ja sydän.
Oli kesä. Luonto loisti
Onnellisna verhossaan.
Sydän nautti. Kannel soitti
Lemmen laulun riemussaan.
Tuli syksy. Luonto itki
Kyyneleinä verhon pois —
Sydän hyyti, hiljaa sykki,
Kannelkaan ei riemuin sois.
Syksy syöpyi. Talvi saapui,
Luonto paljas paleltui —
Epätoivoon sydän vaipui,
Kannelkieli takertui.
Talvi taantui. Suvi-päivyt
Suli kylmän, jäisen maan —
Sydän, hyyteesen jo käynyt,
Elpyi toivoin laulamaan.
Vastaväitteitä.
Olla taivast' ei voi maailmassa,
Niinhän kaikki väittää vastahan.
Mitä siitä, kun sun katsehessas
Kaksi taivoo nään mä paistavan.
Loistaa koitar ei voi iltamalla,
Aamuin välkkyvän sen sanotaan.
Valhe tuokin; silloin juurhan aamu
Alkoi syömmessäni koittamaan.