Napuen tappelu.
(19.2.1714).
Kun sarkasodan sauhu jo alkoi haihtumaan,
Kun hurme-rusko aamuun keväiseen vaihtumaan,
Niin silloin sodan soihtu taas liekkiin leimahtaa
Ja "Ison vihan" kauhut ne mieltä kauhistaa.
Jo vuosi veritulva kirkolla Pälkäneen
Ja tsaarin julmat joukot vyöryivät edelleen.
Ei auta uljuus miesten, ei taito päällikön,
Kun ylivoimin Ryssä tekeepi rynnäkön.
Viel' kumminkahan toivo ei ollut sammunut,
Armfelt'in viel' ei miehuus ja rohkeus loppunut:
Hän vielä kerran päättää nyt koittaa onneaan,
Vapautta maansa puoltaa tai käydä kuolemaan.
— Yö talven synkkä sulkee helmaansa mantereen
Ja kolkko, kylmä viima käy yli tantereen,
Ei tuli tuika tähden kannella tai vahan,
Vaan lumituisku peittää tuon öisen maiseman.
Tää raskas talven luonto se mielet painostaa,
Napuen taistotanner unisna uinahtaa.
Tuoss' seisoo Suomen joukko, vilussa värjöttää,
Se päivää kolme saanut jo siin' on viivähtää.
— Ken tuolla? Kiväriinsä mies siinä nojautuu,
Hän näyttää unelmoivan, silmänsä ummistuu.
Maan onnen iltaruskon hän näkee aatteissaan
Ja Suomen sydän verta virtaavan tulvillaan.
Hän näkee vaimon, lapset, kotinsa armahan
Vihollisjoukon julman saaliiksi joutuvan;
Ja hikihelmet tihkuu jalolle otsalleen
Ja viima kylmä jääksi se hyytää kyyneleen. —´
Häipyen pois sumut yöhyen haihtuu,
Talvinen päivyt jo koittavi taas.
Tummaksi koitoksi tuiskut jo vaihtuu —
Veikkoni! vaarassa häilyvi maas!
Raittiina seisovi yöllinen vahti,
Silmänsä säihkyy, rintansa lyö.
Riemuten raikuvi torvien tahti,
Nytpähän alkavi päättävä työ.