Taistohon, voittoon, vaikkapa kuoloon,
Kunhan se kunnian seppelen tuo!
Huoleti tantere hurmetta juokoon,
Huoleti juoskohon lämpöinen vuo!
Maa isiemme kun mainehen korjaa,
Urhot ne uhriksi joutukohon!
Liehuos lippu ja soikohon sorjaa
Marssia! Voittoon, taistelohon!
— — — — —
Ja vanha sotamiesi se tutkii asettaan,
Ja Suomen onnetarkin hymyilee suruissaan.
Armfeltin valpas silmä se kenttää katsastaa,
Vihollisjoukon määrää hän tutkii, tarkastaa:
"Nyt, poi'at, kahta suuremp' vihollisjoukko on,
Nyt näyttäkää, ett' luottaa voi teidän kuntohon!"
Näin lausui. Luodit lentää ja kuulat vingahtaa,
Jyrähtää tanner alla ja jääkin vongahtaa,
Ja vapaat kalvat kalskuu ja tulta tupruaa,
Ja salon sauhu peittää ja torvet toitottaa!
— Ei eisty Ryssän joukko, ei eisty Galitzin,
Kahdesti Suomen urhot lyö heidät takaisin.
Vaan vielä kolmannesti hän ryntää raivoten,
Ja Suomen joukko — horjuu pakosta vaivojen.
"Oi kestä hetki vielä, niin Barre jo avun tuo!"
Näin kehoitellen Armfelt miehimsä voimaa luo.
Mies mieheltä he kaatuu, ei väisty yksikään,
Kun toivo uusi heillä nyt ompi mielessään.
Ei saavu avun tuoja. Barre missä kuhnailee?
Ei ilmau, vaikka saartain jo ryssä tulvailee.
Kas tuolla! jopa viesti jo vihdoin lennättää,
Kannustain ratsuansa paikalle ennättää:
Paennut tappelusta Barre oli joukkoineen,
Vetäynyt tietämättä ta'a metsän taipaleen.
Näin kertoi viestin tuoja. Armfelt ei vastannut.
Vai eikö ilkityötä hän ehkä tarkannut?
Oi kyllä, silmän katse jo selvään tulkitsee,
Mit'eivät jäykät huulet sanoiksi ilmi tee:
Ett' ompi kurja miesi, ken pettää kumppalin,
Vaan kurjimmista kurjin maanpettäjä kuitenkin.
Oli päivä jo päättynyt pilvinen,
Oli taistelu tau'onnut,
Joka urhoja niittäen joukottain
Oli aikansa raivonnut.
Viho viimein saatu ol' väistymään
Tuo joukkio pienoinen,
Joka taisteli vielä, kun kaatunut
Oli upseeri viimeinen.