On lippu, mi kenttää kaunistaa,
Sinipunerva valkoinen,
Sepä voitosta ryssäin kertoilee;
Oli ollut se hurmeinen.
Tuli yö. Jopa selkeni taivas myös,
Jopa tuikkivat tähtöiset,
Kuu kultasi vainiot, kangasmaat,
Sekä rantamat metsäiset.
Niin silloinpa keskellä talvi-yön
Mies kentällä huomattiin,
Näin lausuvi outo hän ennustain
Ja katseli tähtöisiin:
"Nukkuos rauhassa, urhot! Kaipaa, Suomi, sä heitä,
Urhojen kulmillen oi solmios seppel!
Kohtaan maansa he täytit
Velvollisuudet.
Kuolonne kumminkaan ei historiaa voi muuttaa,
Täytymys sittenkin on taipua kohtalon alle,
Veljestä irroittauta,
Varttua itse.
Liian kehkeynyt on kansa jo holhottavaksi,
Toimia itsekseen sekä varttua tahtoo.
Päättävä hetki jo siintää
Vuos'sadan taitse."
Näin puhui outo miesi. Ken lie hän ollutkaan?
Lie ollut vanha noita tai mielihoure vaan?
— Mut tanterella kuului kuin raskas huo'ahdus,
Lie tullut kaatuneilta tai ollut tuulahdus.
Dunckerin kuolo.
(Hörneforsin luona 5.7.1809).
Jo suli nietos kevätlämmön kanssa,
Ja taisto tuima sai jo lauhtumaan;
Jo nöyrtyi kansa, joka innoissansa
Isäinsä maata puolsi kuolemaan.