Etäällä Pohjanlahden tuolla puolla
Peräysi uljas joukko urhojen,
Ja silmä kyynelöi, kun saanut kuolla
Ei eestä maan ja isäin muistojen.
Vaan vaikka Ryssä sotavoiton ryösti,
Niin voitto mainehen jäi Suomelaan;
Ja vaikka kansan kurjuuteen hän syösti,
Tää kansa sortunut ei kumminkaan.
Tuo seppel, Suomi jonka muistoksensa
Sodassa tässä solmi itselleen,
Se luona Hörneforssin loistoksensa
Sai viime helmen, maineheijasteen.
— — — — —
Jo viides päivä koitti Heinäkuussa,
Ja hieno rusko huomen-päivyen
Jo välkkyi lainehilla lahden suussa,
Ja kultapilvet liiti häilyen.
Liverrys lintujen soi taivas-alla,
Vaan haudan juhlallista muuten on:
"Nyt voitetaan tai kuollaan kunnialla,"
Näin mietti joukko, valmis taistohon.
Se mies, mi voiton voitti Toivalassa,
On taaskin ryhtynynnä johtamaan,
Ja apunansa hällä johtamassa
On Duncker, sankari tuo kuulu maan.
[Sandels oli eräässä kahakassa, jossa D. miehineen puuvarustuksen takaa puolustautui, ivaten kysynyt D:lta pelkurimaisuudenko vuoksi hän pinojenkin takaa ammuskeli. Näitä sanoja ei tuo uljas soturi koskaan unhottanut.]
Ei sanat Sandelsin suo rauhaa hälle,
Ne loukkaa uljaan urhon kunniaa.
Hän hymyy katkerasti elämälle
Ja etsii uhkamielin kuolemaa.
"Ei ollut muuta mulla rikkautta
Kuin urhon maine puhdas, tahraton;
Hän senkin ryöstää multa tahtoo, mutta
Mä hälle näytän: viel' se minun on!"