Kiitellen ja siunaellen oli Tapani oitis lähtenyt — anniskeluun sydänalan lämmitystä saamaan.
"Voi, lapsi parka", huokasi leskirouva Strömfors silittäen Liisun kellertäviä suortuvia. "Mutta hyvä sydän hänellä sentään on", lisäsi hän kääntyen konsuliin, joka tällä välin oli sikaarinsa sytyttänyt ja selkäkenoon istahtanut. "Hän muistuttaa … niin todellakin, hän muistuttaa poikavainajastani … sama otsa, nenä ja suu … todellakin ihmeellistä", mietti vanha rouva itseksensä.
"Minä en ymmärrä", aloitti konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström painavasti, "minä en todellakaan ymmärrä, kuinka täti voi puolustaa tuollaista menettelyä: antaa rahaa mokomalle rahjukselle, juoppolallille, joka sen kohta viinaan panee… Onko siinä mitään hyväksyttävää?"
"En tiedä, hyvä Lennart, miltä kannalta te lakimiehet asiaa katsotte, mutta minusta se vain osoittaa anteliasta mielialaa, jos lapsi hentoo luopua harvinaisesta saaliistansa", puhui leskirouva Strömfors viitaten ottamaan kahvia syntymäpäiviksi koristetulta kahvipöydältä. Syrjäsilmällä seurasi hän yhä orpo Liisua, joka juoksi takaisin toisten luo: kovin ihmeellistä tuo yhdennäköisyys!
Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström ei viitsinyt sanoa tuohon mitään; kohautti vain olkapäitänsä ja tavoitti kepillänsä ohilentävää pörhiäistä.
Konsulitarta ei keskustelu juuri huvittanut. Olipa tuo markka missä tahansa — joko Taskis-Tapanilla, joka sen kuitenkin vie anniskeluun, tahi jossakin muualla — oli se hänestä aivan sama.
Betty tuli pikku veikkonsa kanssa puutarhasta juuri kun kahvit oli ehditty juoda.
"Lennart tahtoo kotiin", ilmoitti hän konsulittarelle. Se oli merkki poislähtöön. Konsulitar Svanström talutti Aarnoa hyvästelemään vanhaa rouvaa … ja Betty ohjasi Lennartia samalle asialle. Kun sitten konsulitar Svanström oli suudellut leskirouva Strömforsia jäähyväisiksi … ja konsuli ja valtuuston puheenjohtaja kumartaen kätellyt tätiänsä ja tämä sen lisäksi muistuttanut rakkaita sukulaisiansa saapumaan hänen luoksensa tämän iltaisiin kemuihin, läksivät hellät sukulaiset kotimatkallensa.
Olivathan he täyttäneet velvollisuutensa vanhaa tätiä kohtaan, niin että mitään jälkipuhetta tai juorua ei voinut syntyä tuossa pienessä kaupungissa.
"Kaksi tuntia meni taaskin hukkaan!" mutisi konsuli Svanström kadulle tultua kelloonsa katsahtaen.