Äänet hiljenivät ja maisteri Vilponen puhui. Kaunista ja korutonta oli hänen puheensa. Sydämmestänsä hän näkyi puhuvankin, sillä kyyneleet vierivät hänen poskillensa kuvaillessa vainajan jaloa lahjoitusta ja rakkautta kova-osaisempiin lähimmäisiinsä. Kuulijoihinkin näkyi tuo koruton, tunteellinen puhe vaikuttavan … ja ainoastaan sen, mikä sydämmestä lähtee, sanotaan sydämmiin vaikuttavan. Puhuja ei esittänyt maljaa eikä eläköönhuutoa vainajan muistolle… Sellaisen henkilön kuin leskirouva Strömforsin muisto ei kaivannut mitään tavallisia, sovinnaisia kunnianosoituksia … se oli näet kyllin kaunis näitä paitsekin juurtumaan jaloihin sydämmiin.
Näin puhui herra Vilponen. Kotvasen istuivat vieraat keskustellen tuosta merkillisestä testamentista. Mutta vihdoin ajoi heidät pois halu saada muillekin ilmoittaa tämä tärkeä uutinen.
Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Lennart Svanström jäi kahdenkesken rakkaan paremman puolensa kanssa.
"Vie sinut perhana!" ärähti hän viskaten testamenttipaperin kauvas luotansa; "sitä vartenko minäkin olen uhrannut parhaan työaikani tässä hyörinässä!"
"No, mutta Lennart! Kuinka voit sinä olla noin kiittämätön vanhaa tätivainajaasi kohtaan! Seisoohan siinä, että hän vain tahtoo täyttää sinun oman tahtosi", virkahti konsulitar silmäillen testamenttia, jonka hän oli rientänyt noutamaan kammarista.
"Kuka hitto se sanansa aina niin sydämmestänsä puhuu! Mutta sinä et ymmärrä lakiasioita, Lyydia!" lisäsi hän lopussa päästäksensä pulasta.
Konsulitar Lyydia Svanström, syntyisin Rothström, huokasi syvään.
"Luulinhan minäkin hieman, että me rikastuisimme … ja että minä kerrankin saisin näyttää tuolle ylpeälle pormestarinnalle voivani käydä silkissä, sametissa, kalleissa rannerenkaissa ja hohtokivisormuksissa! Mutta koska nyt ei muu auta, niin täytyy meidän koettaa elää niin, etteivät ihmiset luule meidän ahnehtineen ja vahtineen vainajan rahoja", selitti hänen parempi puoliskonsa.
"Mikäpä tässä muukaan auttanee? Mutta lempoko minut saikin sanomaan nuo vietävän sanat!" tuskitteli pahempi puoli tässä Svanströmin avioliitossa.
Päätettiin kuin päätettiinkin olla niin välinpitämättömiä kuin suinkin. Konsulitar lohdutteli itseänsä sillä, etteipä tuolla pormestarinnalla muuta ylpeilemistä ollutkaan kuin rikkautensa… Ja konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanströminkin mieli lauhtui hiukan ajatellessa, että hän ehkä kuitenkin istuu ensi valtiopäivillä. Hän luuli näet varmasti, että nyt äänestäisivät häntä kai muutamat suomenmielisetkin, sillä olihan tuo lahjoitus tapahtunut hänen jalomielisten sanojensa johdosta!