"Kas, kuinka hyvin konsulin herrasväki hoitaa sukulaisensa hautakumpua!"
Mutta konsulista nähden olisivat kukkaset saaneet korsiksi kuoleutua ja siat koko haudan tonkia. Hän istui vain työssänsä ja kävi ahkerasti valtuuston kokouksissa laskien väliajoilla viinarahoja y.m. tulojansa.
Ainoana lohdutuksena oli hänellä se, että oli saanut hyvät rahat leskirouva Strömforsin talolla … ja että hän sai käyttää liikkeessänsä ottolapsensa Liisu Leivolan tuhansia. Asuipa hänen sydämmensä sisimmässä sopukassa sitä paitse hämärä toivo, että hän kumminkin ennen pitkää valtiopäivillä istuu!
PETTYNEITÄ TOIVEITA
Tuolla yksinäisessä yliskamarissansa hän istui kangistuneena työpöytänsä ylitse.
Ahkerasti raaputti kynä paperin pintaa… Silloin tällöin vain oikaisihe hän suoraksi puisevan kirjoitustuolin selkänojaa vastaan ja miettiväisenä kynänvarttansa pureskeli … ja kattoon tuijotteli.
Ulkona oli yö, synkkä, tähdetön syysyö … ja tuuli vinkui ja vonkui nurkissa ja ikkunan pielissä. Niin se sattuikin tuulemaan juuri ikkunan puolelta, että viima kävi suoraan ruutua vastaan, tärisytteli sitä tuontuostakin ja välyksistä suhisten puhalteli … ja kynttilän liekkiä leksutteli.
Vihdoin oli hänen täytynyt siirtää koko pöytä keskemmäksi lattiaa, mutta kylmä uho tuntui vain sinnekin ja miestä värisyttämään mieli.
Taas istui hän tuossa selkäkenossa ja ajatuksissansa punertavaa kynänvartta sormiensa välissä pyöritteli, Kovin olivat laihat nuo vaaleat posket … aivan sisäänpäin poskiluilta kaareusivat … ja suuret sinisilmät katsoivat eteensä niin elottomina, laimeina ja epämääräisinä.
Leimahti niissä sentään joskus eloisakin tuikahdus ja näyttipä siltä kuin olisi koko ruumis silloin lämmennyt ja levottomammaksi käynyt. Kynän hän silloin aina pöydälle viskasi ja jalkeille hypähti … käveli muutamia kertoja rauhatonna lattian poikki ja kädellänsä korkeata otsaansa siveli. Mutta siitä kun taas herkesi, niin entiseen kumaraan asentoonsa kyykähti ja tulisella kiihkolla lensi rapiseva kynä taas paperia myöten.