Vanhalta hän ei suinkaan näyttänyt … saattoipa olla jonkun vuoden yli kahdenkymmenen … mutta katseessa ja olennossa oli jotakin väsynyttä ja aikaikäistä, melkeinpä ukkomaista ilmettä.
Nähtävästi oli hän paljo kärsinyt ja kovia kokenut … se näkyi otsan juovista ja silmien alakuloisesta katseesta.
Niin, nuori hän vielä olikin, nuori ylioppilas vain … kotoisin maaseudulta … köyhästä, mutta sivistyneestä perheestä. Lapsesta asti oli hän ollut kivulloinen … mutta kukaan ei ollut siitä mitään välittänyt. Kouluun oli hänet pantu ja vaikka hänen päivä päivältä huomattiinkin heikkonevan ja kutistuvan, niin ei häntä koulusta poiskaan noudettu, koska "pojalla oli erinomainen taipumus lukemaan … ja ahkerahan hän sitä paitse oli … ihan liiaksikin!" oli rehtori sanonut isävainajalle.
"No, jääköönpä sitten vielä tänne … tottahan tässä jollakin lailla koetetaan kinnistellä leipäkannikan syrjässä … ja pitää huoli Hannustakin … täytyyhän pojalle edes oppia perinnöksi jättää."
Tämä oli näet aina ollut isän periaate.
"Niin, kasvatus on perintöjä parempi", oli siihen rehtori sanonut ja sille puheelle oli Hannu edelleen kouluun jäänyt.
Vaikutti siihen vielä sekin seikka, että äiti ei milloinkaan lakannut toivomasta sitä hetkeä, jolloin Hannu papin tutkinnon suorittaisi ja kotipitäjän vanhalle rovastille apulaiseksi tulisi… Olihan rovasti luvannut, ettei hän muista huoli kuin Hannusta… Hannu kun oli niin hiljainen ja sävyisä ja sopuisa mies, niin että…
Ja Hannu luki, luki ja ahkeroitsi, jonka vuoksi aina etumaisina pysyttelihekin.
Vanhukset jo ennakolta iloitsivat siitä hetkestä, jolloin Hannu valkolakkina ylioppilaana kotiportista ajaa hurauttaisi ja ilomielin, kiitollisin tuntein vanhempiansa syleilemään rientäisi. Silloinpa olisikin jo paljo palkittu … ja saatu korvaus niistä uhrauksista, joita pojan kouluttaminen oli heille tuottanut.
Niin, kaikkihan silloin hyvin olisi!