Kauvas, kauvas kaukomaille entää siinä aatokseni hentojen perhoissiipiensä kantamana, entää ja entää, kunnes pysähtyy sille viheriöitsevälle vuoristonurmikolle, missä istuin kanssasi sinä ihanaisena kesäkuun päivänä, jolloin Harzin vuoriston kukkulalta katselimme kotkan korskeaa lentoa halki aavojen ilmojen ja edessämme lepäsi autereinen, siintävä vuoristomaisema lempeine laaksoinensa, mistä etäisenä kaikuna kuuluivat laitumella käyvän karjan kilkattavat kellot. Siinä istuimme me kahden, kaukana muusta maailmasta, sinä sievää, valkoista vuorikukkaista hypistellen, minä kuiskutellen mieluisasti kuuntelevaan korvaasi kauneinta ja parhainta, mitä nuori rintani konsanaan on tuntenut.
Nytkin lepää tuossa edessäni siintävä vuoristomaisema, päilyvän kimmeltävänä väreilee silmissäni vetten kuulakas kalvo ja pehmoisen houkuttelevana viheriöitsee tässä metsän liepeellä nuortea nurmi. Muistoni voimalla olen minä nuo onnelliset hetket niin usein sieluni silmäin eteen kangastavaksi kuvaksi loihtenut, että taaskin uneksin tässä suvisessa ympäristössä sinun hiljaa hiipivän vierelleni niinkuin silloinkin, kun surun raskauttaman pääni sinun viehkeään syliisi laskin ja sinä liikuttavan viattomia laulujasi hyräillen hyväilit minua ohuen hienoilla, sinisuonisilla pikku kätösilläsi, joiden viileys niin miellyttävästi siveli levottomasti jyskyttäviä ohimoitani.
Muistatkohan sen sinä, jonka rakkahin kuva niin armaana ja kirkastettuna aina eteeni ilmestyy, kun raukeat silmäni vain hetkeksi ummistan? lstuthan taas siinä vierelläni niin ilmielävänä kuin todellisuudessa silloin luonani istuit … ja jos silmäni ra'otan ja taivahan kuultava sini mun katseeni kohtaa, niin onpa kuin olisi se sinun suurista, kirkkaista, viattoman armaista sinisilmistäsi, jotka yhäti ylläni valvovat peljäten minun maailman lokaan tahraavan sen pyhätön, jonka silloin sinulle avasin ja uskoin. Tämän onnellisen ja autuaan tunteen rauhoittavan vaikutuksen alaisena nukahdan minä keveään uneen, nukahdan kulu pienoinen kehtolapsi, joka unteloisia, raskaita silmiänsä ra'otellen vielä tahtoo varmuutta siitä, että lempeät, suojaavat silmät hänen ylitsensä valvovat, ennenkuin se unettaren helmaan turvallisena ja varmana vaipuu.
Minäkin nukahdan … nukun ja uneksin…
* * * * *
Mutta äkkiä herään minä suudelmasta, kylmästä kuin kuoleman tervehdys: kolea, vilustava värähdys puistattaa jäseniäni ja viskaa minut ylös kuin kyisen käärmeen pistämänä.
Poissa on äskeinen ihana näköhäiriöni, poissa sieluni kaunis heijastus ja yhäti muistossa uudistuva unikuva. Ei jälkeä noista tuhansista kimmeltävistä helmistä, ei lehteä noista lukemattomista kultaisista kukkasista, joiden värikäs karkelo tuossa nuoren nurmen helpehillä äsken silmiäni hiveli. Heltevä aurinko, kimalteleva smaragdimeri ja taivahan kuultava sini, kaikki on hälvennyt kuin taikaiskusta. Honkain alakuloisen kehtolaulun sijasta kuuluu levottomien haapojen hermostuttava, itsepintainen ritinä, jota kannattaa takanani aaltoavan meren tahdikas läikky ja metsän mahtava, uhkaava kohina… Korvissani soi se kuin ijäisyyden kaamea ja armoton hautalaulu unelmien, ihmisten, maailmain ja kaikkeuden katoavaisuudelle.
Uneksimani impysen hellän ja miellyttävän hyväilyn sijasta tunnen poskillani tungettelevan tuulettaren koleat ja raa'at hengähdykset… Näyttää kuin se oikein nauttisi siitä, että sai minut jälleen elämän armottomaan todellisuuteen herättää. Mustiin pilviin ovat jo lientyneet taivahan pielet ja pian kuulen jo, kuinka suuria, yksinäisiä vesipisaroita putoilee hopeisten haapojen väriseville lehdille ja polskahtaa hiekkapohjaisen lahdelman hiljaa nuojuvalle pinnalle.
Oma armahin impeni, kaihoni kaipaama ja toiveitteni päivänpaisteinen morsian, joka tässä pettävän unelman aikana luokseni pistäysi, hän oli siis poissa, kaukana vierailla mailla, vieraiden lehtojen siimeksessä, outojen vaarojen rintehillä. Hän, joka yksin ja rajattomalla vallalla on sydämmeni pyhättöä niin kauvan hallinnut, oli käynyt luonani vain kauniina unelmakuvana. Näin jo unta, että hän kuoli, kuoli minulta ijäksi pois ja haudattiin ruusuisten muistojeni kyyneleiseen hautaan.
Mutta hän ei pysynyt sielläkään, vainajain ja varjojen viileässä valtakunnassa, ei pysynyt eikä pysy, vaan nousee aina uudelleen ylös muistoni hautaholveikosta niin vienona ja kirkastettuna kuin Rafaelin madonna, ilmestyy eteeni niin suloisena ja rauhallisena kuin kasteinen kesäyö pohjolan viileässä lehdossa. Siinä ei auta epäys, ei vastustus eikä rukoilu. Hän ilmestyy ja hälvenee jälleen sieluni kangastuksissa, milloin itse tahtoo, ja olinpa viimeksi näkevinäni hänen siropiirteisiä, vaaleita huuliansa kiertelevän omituisen salaperäisen hymyn, jota en voinut tulkita muuksi kuin mahdistansa varmaksi, riemunvoittoisaksi huudahdukseksi: