Näin kiiteltiin vainajaa sanomalehdissä … sitten kun häntä ei enää olemassa ollut. Ja viikon päästä koko tapausta tuskin enää muistettiinkaan.
Mutta tuo vanha, rappeutunut yliskammari se odotteli vaan eikö seuraava syksy toisi jo toista "hiljaista ja siivoa maisteria", joka kevään kanssa täältä pois muuttaisi!
1885.
UNELMA
Ypö yksinäni istun minä täällä Suursaaren kallioisella rantamalla, istun tässä viheriöitsevän lehdon lempeässä siimeksessä, vastapäätä köyhää ja pientä kalastajakylää.
Pilvetönnä, valjuna ja rauhallisena kuin kreikkalaisen ajattelijan korkea otsa kaartuu taivas yltäni kuultavana ja sinertäväisenä. Tuuheiden, lakkapäiden honkain yli pilkistävä päivyt vihmoo tuossa lehvistön läpi eteeni runsahan kultasateensa, taivahan kauneimman väriseitin, sirotellen pehmeälle tumman vihreälle ja nuortealle nurmikolle tuhannen kimmeltävää helmeä, tuhannen ihanaista, kullankellertävää ihmekukkaista, joita kevytsiipiset, leikkisät päiväperhoset tavoittelevat kuin viehkeitä, kaikkoavia unelmanäkyjä.
Loitompana edessäni kimaltelevat hiekkapohjaisen lahdelman kuolevat mainingit, kimaltelevat ja välkkyvät siinä helteisen auringon paisteessa merten ulappa. Kaihoten ja hyväillen nuojuvat pehmoiset laineet verkallensa kohti lahden pohjukkaa, kunnes hiljaa ja huo'ahtaen kellertävän puhtoisen ja raittiin rantahiekan äänettömään ja intohimottomaan syleilyyn menehtyvät.
Omituinen vetreä raukeus herpaisee minua niin houkuttelevan veltostavasti ja tuutivasti. Korkearunkoisten, tuuhealatvaisten honkain humina, jota niemyen takaa siintävän, äärettömän ulapan voimakas ja säännöllinen huo'unta sointuvissa rytmeissä säestää, soi unteioisissa korvissani kuin alakuloinen, kaukainen kehtolaulu viattomalle luonnonlapselle. Tuntuu kuin lepäisin tässä Luonnottarena niin värikkäinä kuin smaragdeilla ja kultaisilla helmillä kylvetty suojaavassa äidinsylissä ja kuulisin hänen suuren, kaikkivaltiaan sydämmensä sykkivän niin levollisena ja rauhoittavana kuin äidin sydän vain täällä intohimottomassa pohjolassa sykkiä voi.
Lepään tässä niin varmana — ja uinailen, uinailen kesäisen auringon lämpöisessä helteessä.
Keveänä kuin keijunen väikkyy tuossa vastaani suvinen tuulahdus, hiipii luokseni kuin näkymätön rauhan hengetär, hyväilee hiljaa ja hellästi polttavia poskipäitäni raittiilla, utuisilla kätöisillänsä, suutelee vienosti ryppyistä otsaani ja surunraskaita ohimoitani kevättuoreilla huulillansa, suutelee niin varovasti ja hellästi kuin pelkäisi se häiritsevänsä minua mielikuvitusteni murheisissa, mutta ihanan kaihoisissa unelmissa.