Kiireessä heitin jäähyvästit ihanalle, rauhalliselle kotiseudulleni, istahdin hetkeksi tuonne nimikkokoivujeni alle tyynen lahdelman rannalle, mistä katseeni jo voi kantaa ulompana aaltoilevalle selälle, vilkasin vielä kerran vanhaan uimahuoneeseen ja tuttavaan venevalkamaan, syleilin vanhaa äitiäni, joka kyyneleet silmissä ja suru sydämmessä koetti näyttää urhoolliselta ja piiloittaa tunteitaan lähtöhommilla, hyväilin pari kertaa uskollista metsästyskumppaliani Toveria — ja niin läksin ypö yksin ulos avaraan maailmaan.
Siitä lienee sitten kulunut noin viisi vuotta … ajassa eteenpäin. Mutta minusta tuntui kuin olisi niitä yhtä hyvin voinut olla viisitoista. Tämän ajan kuluessa olin nimittäin nähnyt niin paljo uutta, kokenut niin paljo uutta ja muuttunut niin paljo sekä ulkonaisesti että sisällisesti, että tuo kaunis lapsuuden-koti, tuo tyyni, laineeton lahdelma, nuo humisevat rantakoivut ja huolettomat päivät tuntuivat minusta vain ihanan kauniilta unelmalta, jolle todellisuudessa ei ollut vastakohtaa löytynytkään.
Olinko se minä, joka veikeänä palleroisena tuonottain polskaroin kotilahden hiekkapohjaisella rantamalla, soutelin ja purjehdin pienellä nimikkovenheelläni, loikoilin riippumatossa ikivanhojen kotikoivujen viileässä varjossa ja haaveksin taivahan kuultavaa sinilakea katsellessani? Oliko se todellakin sama henkilö, joka nyt maailman rannan koulitsemana, elämän huolien raskauttamana ja monien toiveiden pettämänä kulki tietänsä vanhan miehen käynnillä ja nykyaikaisen epäilijän halveksiva iva suupielissänsä?
Paljo olin ainakin tällä välin oppinut, paljo viisastunut ja paljo — kadottanut. Mutta aina oli huolten ja riemujen pahimmillakin hetkillä, aina oli kaiken hetkellisen rähinän ja mellastuksen takaa jonkunlaisena satumaisena maisemana siintänyt synnyinseutuni rauhallisen runollinen luonto ja kotikoivujen hiljaisen vieno humina kaikunut korvissani kuin etäinen, sopusointuisa ja tuudittava soitto. Vuosien halki oli se säilynyt muistojeni kammiossa rauhoitettuna pyhättönä, jonne huolteni lomassa ja väsymyksen voittaessa hiivin muiden tietämättä ja ikäänkuin itseänikin ujostellen. Ja niin kuin kussakin pyhätössä on suojelusenkelinsä kuva, niin vallitsi minunkin templissä armaan äitini lempeä ja hellämielinen kuva ja hänen vieno katseensa, joka jo oli niin monta, monta kertaa minua ohjannut ja suojannut.
Mutta sitten oli taas armoton elämä raastanut minut ulos onnellisesta piilostani, ruhjonut sirpaleiksi mielikuvitukseni loihtimat ihanat kuvat ja ilkkuvalla nautinnolla repostellut hienoimpien haaveitteni ja jaloimpien tunteitteni orastavassa yrttitarhassa. Ja niin monta kertaa oli se jo tämän hävitystyönsä tehnyt, niin monta kertaa oli se viimeisenkin illusioonini murskannut, että luulin jo todellakin lapsuuteni uhrilehdon raiskatuksi ja yrttitarhani maahan tallatuksi.
Mutta niin ei laita toki sentään ollut. Tuo kaukainen ja kaunis soitto alkoi taas soida yhä vienommin ja viehkeämmin, sai mieleni lämpenemään ja sydämmeni täytti niin kumman autuuttava rauha, jota en ollut pitkiin aikoihin tuntenut. Tunsinpa kuinka rinnassani kypsymistänsä kypsyi halu päästä taas noita entisten onnellisten aikojen huolettomia temmellyspaikkoja näkemään, kuulemaan taas uudelleen kotoisten koivujen huminaa, kotoisen käkösen kukuntaa ja lepuuttamaan rasittunutta päätäni äidin suojelevassa sylissä.
Vain hetken tahdoin tuota entisyyttäni nauttia; sitten aioin jälleen virkistynein voimin elämän otteluihin ja — tappioihin. Tämä haluni se kasvoi pian tuollaiseksi valtavaksi tunteeksi, jota aina olen tottunut seuraamaan.
Minun piti siis päästä käymään kotonani. Ja niin heitin minä kesken kaikki puuhani ja pyrintöni, käänsin selkäni maailman myrskyävälle merelle — ja matkustin.
* * * * *
Oli tyyni, selkeä elokuun ilta, lauvantai-ilta, kun ilkeästi tärisevissä kyytikärryissä poikkesin valtamaantieltä tuolle tutulle ruohottuneelle haaratielle, jonka päässä jo näkyi kellertäväksi maalattu kotiportti ja vilkkui hyöteän koivukujan väliltä nuo rakkaiksi käyneet vaaleanpunaiset rakennukset ja valkean puhtoiset akkunalaudat. "Vanhan puolen" keskimmäisestä savutorvesta nousi suora ja juhlallinen savupatsas ylös siintävää taivasta kohden kuin miltäkin uhritulen alttarilta. Ja kuta lähemmäksi taloa minä ehdin, sitä enemmän vilkastuivat entiset muistoni.