Tuolta välkkyi asuntorakennuksien nurkitse, vanhojen rantakoivujen välistä kaunis, tyyni lahdelma vihertävine rantaminensa ja etäämpänä lahden suussa kohosi korkeita mäntyjä kasvava saari, jonne lapsena niin usein oli soudeltu, milloin huvitteleimaan, milloin marjoja poimimaan, milloin vesilintujen pesiä etsimään. Ja yli kellertävän, heilimöivän viljapellon siinteli hiljaisten tuulenkareiden kyntelemä aava selkä, jota niin usein oli kiitävää vauhtia purjehdittu ja jota pitkin minäkin viimeksi olin ulos maailmalle lähtenyt.
Mutta jo avaa kyytipoika narahtelevan portin, kyökkikuistin edustalla vanhan tapansa mukaan loikoileva ja nähtävästi vähäkuuloiseksi käynyt Toveri-ystäväni, se kuulee kärryjen kolinan ja juosta pöllyttelee vastaani arvokkaalla ja voimakkaalla haukunnalla. Sivallan piiskan nenällä jo ennestänsä ajosta höyryävää hevosta ja täyttä karkua porhallamme pihaan.
Ehdin kuitenkin jo syrjäsilmällä nähdä, että muutamat pienen liiterin kattolaudoista olivat romahtaneet alas, että pirttirakennus on uudelleen laudoitettu, pari kotipihan pihlajoista kuivanut pois ja yksi noista ikivanhoista rantakoivuista kadonnut — mutta samassa näenkin vanhan äitini uurtuneet, aina yhtä lempeät kasvot rappusilla ja tietämättä, miten oikeastaan tulinkaan alas ajopeleistä, syleilin jo äitiäni ja tunsin hänen hellän suudelmansa poskillani.
Minä olen siis taas kotona.
En tarvinnut kaukaista aikaa tutkiakseni vanhan kotini kaikki tutut paikat ja komerot, kaikki huoneet ja huonekalut, karjapihat, puutarhat, lempipaikkani rantakoivujen alla ja rapistuneen nimikkovenheeni uimahuoneen kupeella. Suureksi ilokseni tapasin melkein kaikki entisellään ja sepä juuri veikin minut takaisin noihin onnellisiin aikoihin tuoden rintaani omituisen sopusoinnun tunteen, jota en ollut pitkään aikaan tuntenut.
Ja kun tavallisen kotoisen kylyn jälkeen taas istuin äitini vierellä, hänen kammarinsa sohvalla, niin olinpa mielestäni vallan toinen mies kuin tuonottain tuolla ulkona suuressa maailmassa. Kaiken sieltä tuomani ulkonaisen kuoren ja pintapuolisuuden olin pessyt pois ja tuntuipa varsin viehättävältä tuudittautua jälleen … vaikkapa vain hetkeksikin siihen luuloon, että nyt ovat kaikki elämän huolet poissa, poissa kaikki synkät mietteet ja maailma hymyilee jälleen yhtä valoisana, yhtä lupaavana ja salaperäisen houkuttelevana kuin tuonottainkin … viisi vuotta sitten.
Olinhan täällä hyvässä turvassa, vartioihan rauhan hengetär onneani ja hiljaa ja kauniisti helisevä soitto vei minut muistossani taas lapsuuden ihaniin unelmiin ja orastavan nuoruuteni hurmaaviin haaveihin.
Teki mieleni jäädä tänne ainaiseksi ja uinahtaa pois koko pahasta maailmasta.
Ne muutamat päivät, jotka sain viettää kotini tyynessä satamassa, olivat sentään pian kuluneet. Ne olivat menneet noin tietämättä ja nopeaan kuin mieluinen unennäkö. Taas oli minun lähteminen täältä ulos maailmaan, jonka juuri olin ehtinyt hetken ajaksi unohtaa, taas ilmestyivät eteeni kaikki nuo ilkeät varjot ja rasittavat huolet, jotka kaukana maailmalla eivät minulle koskaan lepoa suoneet.
Mutta kuitenkin! Kuinka toisenlainen oli lähtöni nyt kuni silloin! Silloin oli kotini minulle kaiken rauhallisen levon perikuva, josta sittenkin halusin päästä, jota en lähteissäni kaivannut enkä luullut sitä ehtiväni paljo muistellakaan. Ja nyt, nyt lähdin minä syvä kaipaus mielessäni ja vakuutettuna siitä, että tämä kaunis kuva oli minua aina rauhoittavana muistona seuraava. Nyt en halunnut päästä siitä, vaan päinvastoin säilyttää koko tuon tunnesarjan jonkunlaiseksi lepoaikojen ja väsymyksen hetkien virittäväksi nautinnoksi, elonhuolteni ja synkkien mietteitteni vastapainoksi.