Nojatuoli unohtui nyököllensä taaksepäin ja vähitellen sammui sikarin pätkäkin kädessäni.
Olivat ne sentään onnellisia aikoja nuo, jolloin sydän vielä niin avoimesti sykähteli kaikelle kauniille ja puhtaalle maailmassa! Oikeinpa mieli kyyneleet niitä muistellessa silmiin kihoamaan. Näin väikkyivät ajatukset vallattomina omia teitään.
Äkkiä putosi sikarin tuhka syliin.
"Hyih, tuota vietävää…!"
Niin, niin, mies parka, kyllä maailman ranta vielä sinutkin koulitsee … saatpahan nähdä. Kunhan saat kumppaneiltasi ja tuttaviltasi niellä purevaa ivaa ja pilkantekoa itkemistäsi kyyneleistä ja pettävistä unelmistasi, niin eivätköhän aukea sinunkin silmäsi. Jo kovenet kuin kovenetkin, poloinen. Akkamaisuuttahan se on tunne-elämä, pelkkää lapsellisuutta vain. Ikäänkuin naiset sitten olisivat tunteellisia … ja tuntea voisivat? Harvat, verrattainpa harvat heistä edes rakkautta tuntea voivat … saati sitten muita hienomman ja kehittyneemmän sielunelämän tunteita. Kyllä se on surkeaa!
Ja unelmat — mitä ne ovat? Huonoon maineeseen joutunutta korutavaraa, joille uusaikainen nulikkakin jo nauraa hohottaa … samoin kuin nykyajan neitoset rakkauden tunnustuksille. Tekisipä mieleni käyttää tässä erästä kansanomaista lausepartta, joka ei juuri ole hienoimpia, mutta sitä purevampi se on … mutta en viitsi tuhlata sanoja selvälle asialle.
Kyllä aukeavat silmät vielä tuollakin poloiselta. Ja parasta saattaa poika tajuunsa niin pian kuin mahdollista. Parempihan se on hänelle itsellensäkin tietää, millainen aika, ihmiskunnan enemmistö ja maailma oikeastaan on. Poika raukalta säästyy sillä lailla monta katkeraa hetkeä, monta kirpeää kyyneltä!
Hm … tuollainen hellä ja tunteellinen sydän on raskain syntymälahja, minkä ikinä voi kehtonsa keijukaisilta saada. Sen pahempi huomaa sen taakan vasta mies-ikään tultuansa … ja siiloin on se useinkin — liian myöhäistä. Silloin ei auta muu kuin joko kaikkien uhalla ja pilkatessa säilyttää avomielinen sydämmensä, vetäytyä kuoreensa kuin itseänsä vaistomaisesti suojeleva simpukka … ja kärsiä … kärsiä itsensä vähitellen kuoliaaksi … vitkalleen kuin hienolla tulella poltettaessa! Taikka turvautua raakasisuisten vastustajiensa aseihin: pilkkaan ja välinpitämättömyyteen … jos viitsii pilkatakaan.
Odota, missä ne olivatkaan tulitikut?
Tikkulaatikkoa etsiessä sattuivat hänen silmänsä vanhan Voltairen älykkääseen, mutta ilkamoivaan kuvaan, jonka hän kerran oli hankkinut seinällensä merkiksi silloisesta kannastansa maailman menon suhteen.