Raapaisin tulta ja sytytin sikaarini uudelleen.
Niin, pureva ivailija, se taitaisi olla nykyajan mieleen. Tuommoinen teräväkielinen ja arkailematon repostelija, joka mistään välittämättä lyö nauruksi kaikki, unelmat, ihanteet, ihmiset, tunteet, jumalat, epäjumalat, kaikki tyyni! Kaikki on turhuutta, kaikki naurettavaa, lapsellista, tyhjää! Sellaista ne sietäisivät… Mutta sekin edellyttää jo valistunutta, sielukkaampaa yleisöä … kehittyneempiä ihmisiä…
Voisivatko edes vetää siitä sen johtopäätöksen, että tuo pirulainen tahtoo muita siihen surkeuteen, missä ei mitään pyhää ja pysyvää ole? Rahaa he vain pyytävät ja ajavat takaa … rahalle he kumartavat … ja sen edestä vakaumuksensa — myyvät! Tai onko heillä edes mitään mielipiteitä … onko heillä vakaumuksia, joita he kaupitella voisivat?
Maailman menoa ja paksunahkaisia lähimmäisiänsä tarkastaessa tekee jo mieli epäillä sitäkin. Ovatko he vain paksunahkaisia, vaan ovatko he myöskin paksupäisiä, joille on vallan sama, minne päin mennään, mitä tehdään, kunhan purjetuuleen laskea höllötellään… Se on helpompaa … on aina ollut ja on tietysti edelleenkin helpompaa.
Niin, tuuliviiri se lienee nykyajan ihanne… Aika on menettänyt kovan maaperän jalkainsa alta, siltä puuttuu ihanteellisia päämääriä, Aika? Miksi sanon aika, kun tarkoitan ihmisiä, yhteiskunnan täys-ikäisiä ja -valtaisia jäseniä, korkeampaankin sivistysluokkaan kuuluvia kansalaisia. Ja kansalaisiahan he ovat … veronsa maksavat … vaaliuurnallekin väkipakolla saadaan … elävät ja toimivat … kasvavat, lihovat ja sikiävät … mutta ovatko he yksilöitä? Onko heidän joukossansa yhtään, joka omaa erikoiset, yksilölliset, henkiset ominaisuutensa … ja joka pysyy uskollisena näille ominaisuuksillensa, luonteellensa? Onko heissä ainoatakaan luonnetta?
Tekisipä mieli epäillä muistavatko he enää tai ovatko he koskaan tulleet ajatelleeksi … vielä vähemmän tunteneet, mitä luonne merkitsee…
Nuorisoltakin alkaa jo puuttua ihanteellisia päämääriä … luonteenomaisia vakaumuksia … vapaan ja kehittyneemmän yksilön elinehtoja, joita paitse kaikki henkinen elämä on ikuisesti kapaloonsa tuomittu. Itseys on monelle jo nuoruudesta tuntematon käsite … ja pyrkiikö hän myöhemminkään kehittämään itseänsä … ja luonnettansa, Eiköhän vain ole valta, vaikutus ja raha hänen ainoa päämääränsä?
Siis eteenpäin vain, vaikka henkinen itseys ryönään ryvettyisi, vakaumukset, mielen jalous ja tunne-elämä tahraantuisi … ja vaikka parhaatkin unelmat vapaan ilman puutteessa kituisi ja kuoleutuisi. Niin, missä on henkinen ylimystö, henkinen ylimysmieli, jonka Gessler-hatulle vielä kumartaa viitsisi?
Taas pysähtyi keinutuoli. Lamppu pöydällä hyrrytti hiljaista hyrinätänsä … ja tuon tuostakin helähtelivät ulkona ajurin tiu'ut.
Historiasta tulisi meidän oppia? Mitä pitäisi meidän sieltä oppia, sillä sekin on kirjava kudos, jossa yksilöt ja luonteet hajanaista kokonaisuutta kokevat ko'ossa pitää. Ja keinujan ajatus oli taas irralleen riuhtautunut ja vauhkona kiiti se nyt muinaisten aikojen valtateitä harppaillen hurjana Intiaan, Japanin vanhoihin sivistysoloihin, Venäjän kirjallistaiteellisen maailman menneisiin vaiheisiin … hyppäsi siitä Balkanniemelle … sen omituisia oloja vatvoen … ja pysähtyi vihdoin levähtämään Kreikan tyynen ja sopusuhtaisen taidetemppelin holveikko-raunioille. Mutta sekään ei tyydyttänyt … siitä lensi se suhisevin siivin Rooman mahtavuuden aikoihin … tapaili luonnostellakseen sen kuuluisia persoonallisuuksia … kaikki vilisi kuin karusellissa sielunsilmän edessä … ja päätyi hän vihdoin miettimään nykyisen Ranskan kukkeaa kukoistusta kirjallisuuden ja taiteen alalla.