Mon dieu, Ranska se nyt muka on etukynnessä … sehän on edustavinansa uusinta, nykyaikaisinta sivistystä ja taidetta. Mokomakin Panamajuttujen ja muiden skandaalein häpäisemä maa! Siihen se rahanhimo vie, siihen se vie…!
Ei ainoatakaan luonnetta … ei mitään hengen aateluutta!
Ja meillä sitten? Kuinka on laita meillä … nuoressa, vasta keväisille kerkillensä puhjenneessa sivistyksessämme? Taaksepäin se menee sekin … yksilöitä ei enää ilmesty näköpiiriin, yksilöitä, joilla olisi tunteita, mielipiteitä ja vakaumuksia, joita he luonteen lujuudella puolustaa uskaltaisivat. Ja kirjallisuus? Jos sitä jonkin verran jo onkin, niin vaikuttaako se kehenkään, lukevatko sitä muut kuin kourallinen naurunalaisia vintiöitä? Kannattaako tässä maassa … jos edes sallittaisiinkaan — niin kannattaako meillä enää kirjoittaa luonteen vakaumuksiin perustuvia ajatuksia ja avoimia, rehellisiä tunteita? Hulluhan se on, joka unelmissa — sillä ne leimataan ehkä unelmiksi nekin — väikkyy, kun kerran voi afääriä tehdä, ansaita rahaa, rahaa, rahaa!
Ja mitä hän sillä rahallansa sitten tekee, jos se yksin arvokas päämäärä on … ja muu kaikki narrin haihatettavaa? Näkyväinen kuori on hänelle kaikki, näkymätön ydin, hengen viljelys ja kehitys korkeampaan elämään ei kuulu häneen, sillä hän tuskin siihen kykenevä onkaan. Eihän hän sellaisia pilventakaisuuksia rupea miettimään kuin ovat taiteet, kirjallisuus ja oman synnyinmaansa menneet vaiheet, sillä hän pyrkii valtaan … ja rahaan. Hulluhan se on, joka turhia miettii, kun toimia voi. Ja hullumpi vielä, joka menneiden aikojen hämäristä kätköistä viisauksia etsii ja niiden perustuksella koettaa pysyväistä pohjaa tulevaisuuden mahdollisuuksille luoda! Ja hulluin kaikista se, joka ei viskaa kynäänsä hiiteen ja rupea vaikka, — (samassa putosi sikaarinpätkä maahan hermostuneista hyppysistä) niin, vaikka sikaarikauppiaaksi taikka avaa uutta huonekalukauppaa?
* * * * *
Uhhuh, olipa se ankara purkaus! Oikeinhan tässä jälleen oli innostua kuin mikäkin narri. Ei kannattaisi, eipä tosiaankaan kannattaisi enää intoilla.
Mutta niin se on, kuu sattuu oikea hetki. Ja hetki niin, sehän se on nykyaikaisten ihmisten määrääjä; eilinen päivä hänen toimiensa tuomari … ja huominen hänen epätietoinen tulevaisuutensa. Hetken nautintoako he vain tavoittavatkin? Siihenkö he siis tyytyvät? Hetken suosiota ja mainettako he siis etsivät ja siitäkö he jo riemuitsevat?
Mutta hetkikin edellyttää jo aikaa … edellyttää ajan normaalista käsitystä … elämää ajan varmojen rajojen sisällä. Onko heillä todellakin ajankäsitystä? Jos heillä se olisi, olisi heiliä ajallisen ihmisen tunteet, mielipiteet, vakaumukset, luonne ja koko se henkinen elämä, jonka olemassa-oloa tekisi mieli epäilemään — niin autuaallisen tyytyväisiltä he näyttävät myötätuulta laskiessaan paksupäisyytensä ruorin turvissa.
Vai olenko minä väärässä? Ehkä elänkin — tietämättäni — keskellä henkisiä, virkeitä kirjallis-taiteellisia ja kaikin puolin kehittyneitä kanssa-ihmisiä, jotka avoimesti ja rehellisesti voivat puhua tunteista ja vakaumuksista, joilla on henkisiä pyyteitä ja pyrkimyksiä, osanottoa ja inhimillisyyttä ja jotka näennäisen paksunahkaisuutensa takana piiloittavat värähtelevää, yksilöllistä elämäänsä?
Mutta tämä on heissä siiloin täysvalmista, ett'ei heidän suinkaan tarvitse sitä enää täydennellä uusia kirjoja lukemalla, taide-ilmiöitä seuraamalla eikä tietojansa kartuttamalla niinkuin jotkut harvat vielä tyhmyydessänsä pitävät velvollisuutenansa. Ovathan he suorittaneet tutkintonsa, onhan korkea esivalta uskonut viran heidän hoidettavaksensa, tilaavathan he jonkun päivälehden … ja mitä lempoa heiltä vielä voidaan vaatia? Heillä on siis jo sisässänsä, jossakin piiloitetussa säilyssä se henkisen elämän määrä, joka heidät tyydyttää … ja jolla he valtion tyydyttävät… Mitä heitä liikuttaa millä kannalla maan kirjallisuus ja taide milloinkin on…? Se on siis heistä kuin maan kulttuurielämästä irrallaan oleva loiskasvi, joka juuri siedetään siinä, mutta josta ei tarvitse kenenkään välittää eikä selvää ottaa.