Vihdoin otti arvostelija tuon pienen, vaatimattoman novellivihon jälleen käteensä ja selaili sitä.
Hm … tuo nuori kirjailija on varmaankin maalainen. Miten olisivat hänen tunteensa muuten noin hellinä ja hentoina säilyneet? Miten olisivat hänen unelmansa muuten pysyneet noin herttaisen puhtaina, viattomina ja — naivina? Ja kuinka uskaltaisi hän muuten antaa itsensä tuolla tavoin alttiiksi kaikille irvihampaille ja ärsyttää sanomalehdistöä kertomalla juttuja, jotka eivät juuri imartele heitä. Vai tietääkö hän … luottaako hän siihen, ett'ei hänen sepustuksiansa kuitenkaan moni lue? Siinä voi hän ehkä ollakin oikeassa, poloinen.
Miksi ei hän ole lähettänyt joitakuita tuotteistansa julkaistavaksi, sanomalehdissä joilla ainakin on varma tilaajakuntansa, ja tällä tavoin edes koettanut valmistaa itsellensä tietä Parnasson kukkulalle? Hän nähtävästi ylenkatsoo sanomalehtiä vai olisiko ehkä niitä harvoja, jotka eivät välitä sanomalehti-arvostelijain mielipiteistä.
Mutta siitä taudista pitää hänet heti kohta parantaa. Hänelle pitää näyttää, mikä voima tällä neljännellä valtiomahdilla on … ja että sanomalehtiin voivat kirjoittaa muutkin kuin pintapuoliset päiväperhoset. Häntä on sittenkin yksinkertaisesti nolattava, ettei hetikohta nenäänsä kovin korkealle kohota … ja suorastaan allikkoon loiskahda.
Niin, tässä on arvostelijan täytettävä suoranainen velvollisuutensa. Ja velvollisuus ennen kaikkea, se on aina oikean miehen tunnussana.
Siis kynä käteen … ei tässä auta arveleminen. Palvelustyttö tuli samassa pesään tulta virittämään. Ulkona olikin nähtävästi sangen kylmä ja valittavasti narisi lumi ikkunan ohitse kiirehtijäin kenkäin alla. Tummansinisellä taivaalla vilkkuivat tähdet niin ihmeen elävinä ja pirteinä … ja iloisesti roihuili kohta lieskaava valkea kammarin uunissa… Mutta ynisevää virttänsä lauloi komea messinkikupuinen pöytälamppu keinutuolini vieressä.
Mistä alkaisin? Ei tietysti sovi heti paikalla ruveta puhumaan noista sanomalehtimiehiä koskevista jutelmista… Silloin syyttäisi jo syrjäinenkin pian, että "se koira älähtää, johon karttu koskee", Ee-i, vaan viisaasti ensin noin kautta rantain … esimerkiksi tähän tapaan:
"Meitä niinkuin kaikkia muita kotimaisen taiteen ystäviä ilahduttaa aina sanomattomasti, kun näemme kirjallisuuden vainiolle uuden ilmiön, uuden henkilön ilmestyvän. Kukapa tietää eikö juuri tuosta vielä kasva ja vartu sellainen kirjailija, jota aikamme kaipaa … ja joka aikansa herättää. Sillä itse teossa puuttuu meiltä sellaisia kynäniekkoja, jotka saattaisivat kanssaihmiset oivaltamaan ja ymmärtämään tunteita ja näihin perustuvia vakaumuksia."
"Näin toivoen käymme aina uuden kirjailijan teokseen käsiksi. Voihan olla mahdollista, että tässä saamme tehdä tuttavuutta uuden yksilön, uuden persoonan, uuden luonteen kanssa, joka väkipakolla yleisön saa hereille välinpitämättömyyden suloisesta tilasta. Mutta pettynein mielin me tavallisesti saamme viskata pois läpi lukemamme teoksen. Ihmiset eivät uskalla olla tosia itseänsä kohtaan, toisten vuoksi he laulavat vanhaa virttänsä, teeskentelevät, teeskentelevät tunteitakin, joita heillä ei oikeastaan ole tai kuvaavat he ainoastaan arkipäiväisimmät niistä. Pois nuo vanhat ja valheelliset korulauseet! Tunnustakaamme vain suoraan, ett'emme uskalla olla tosia itseämme kohtaan … maailman vuoksi .. ja että tunteemme itse teossa ovat keinotekoisia."
Ovatko ne keinotekoisia? Toisessa ovat, toisessa eivät. Ovatko tämän nuorukaisen tunteet keinotekoisia? Eivät. Ja hänestähän juuri näemme, ett'eivät sellaiset tunteet kuin hellyys ja armeliaisuus ole keinotekoisia ihmisessä. Onhan jo eläimissäkin samoja taipumuksia huomattavissa ja äitikin on hellä lapsiansa kohtaan. Ja mistäpä se tähänkin nuoreen ja viattomaan sydämmeen osuisi, jos — —. Ei, synnynnäiset täytyy hänessä nämä tunteet olla.