"Oikein mieltä ilahduttaa, kun tällaisena proosallisuuden, aineellisuuden ja itsekkäisyyden aikana saa käsiinsä kirjan, jonka tekijä astuu julkisuuteen henkisemmillä vaatimuksilla ja tarjoo meille nuoren ja tuoreen mielikuvituksensa utuisimmat unelmat ja sydämmensä hellimmät tunteet pelkäämättä niiden joutuvan maailmaan tallattaviksi. Sillä ivaa on hän epäilemättä monelta taholta osaksensa saapa, jos aikamme entisellänsä on eikä tavallista luonnettansa kiellä."
Mutta onko siis tällä ajalla mitään yhtenäistä luonnetta tai yhtenäisiä luonteen piirteitä? Onko millään aikakaudella ollut todellakin yleisiä luonteenomaisia ominaisuuksia? Onko mitään yhtenäistä ajateltavissa, jos kerran on voimakkaita yksilöitä ja persoonallisuuksia? Vai näidenkö voimakkaiden yksilöiden yhteispiirteet juuri muodostavat aikakauden julkisen, henkisen luonteen? Se ehkä on otaksuttavinta. Mutta tältä ajalta puuttuu juuri persoonallisuuksia. Kaikki näyttävät vain haluavan laskea myötätuuleen… Siis minkä tuulen mukaan? Kenen mukaan? Kuinka voimme päätellä mitään ajan luonteesta, jolla ei ole luonneyksilöltä? Siis ei tällä aikakaudella ole mitään todellisempaa, yhtenäistä luonnetta, vaan on se hajanainen, haparoiva, henkisesti köyhä ja vailla koossa pitävää, henkistä ydintä.
Mutta olkoon siis hengettömyys ja ihanteiden köyhyys tämän ajan yhteisenä leimana. Tähän päätökseen tultuani, sytytin jälleen tyytyväisenä paperossini palamaan ja jatkoin:
"Nähtävästi on tämä kirjailija vielä vallan nuori, kokematon ja naivi. Mutta hienon luonteensa herkimmillä tuntoelimillä on hän käsittänyt, mitä kulttuuri-ihminen nykyään kipeimmin kaipaa ja mihinpäin tulevaisuuden taiteen pitäisi tähdätä. Suuremmissa sivistysmaissa se onkin tämän pyrkimyksensä jo osoittanut. Käänne on tapahtumassa. Hengettömän taiteen valtaistuin kukistuu, ihmiset — kulttuuri-ihmiset — vaativat aatteita ja tunteita, väräjävää, todellista elämää. Tekotapa kaipasi parannusta, aseet terästystä; siinä erehdyttiin pitämään välikappaleita tarkoitusperänä. Mutta tästä erehdyksestä aletaan jo vihdoinkin ehkä herätä. Tämä nuori kirjailija on tämän uudistuksen enteitä. Sentähden olemme varustanut arvostelumme tällaisella esipuheella."
"Nyt voimme käydä tarkastelemaan teoksen eri kertomuksia ja etsiä yksityisseikolsta todisteita väitteellemme j.n.e."
Kas, nyt se oli siinä, mitä minä niin usein olin epäselvästi tuntenut ja aikonut sanoa, vaikka se mielikuvituksessa aina ryöppysi esille sellaisella vauhdilla, ettei sitä saanut selkeytymään oikein järjestetyiksi lauseiksi ja ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Tuntui siltä kuin olisi siitä voinut kirjoittaa kokonaisia nidoksia. Ja tuskinpa olisi sittenkään saanut sanotuksi kaikkea, mitä tarkoitti ja sielussansa tunsi … niin juuri, tunsi ja pyrki sitä yhtenäiseksi, järjelläkin ymmärrettäväksi järjestelmäksi selvittämään. Mutta aina oli ollut muita kiireitä… Aika oli alati raahannut miestä mukanansa, retuuttanut puoliväkisin kaikenlaisiin kuolettaviin toimiin, joista ei ollut kylliksi päättäväisyyttä ja lujuutta irtautua. Se oli jonkunlaista puolinaisuutta, alentavaa tunnetta siitä, ettei ollut voinut vapautua entisistä sovinnaisista näkökannoista ja itsenäistyä omalle kaunotieteelliselle pohjallensa.
Nyt luulin minä ainakin toistaiseksi vapautuneeni tuosta henkisestä taluttajastani. Ja ikäänkuin painajaistani paeten — tuntui näet usein siltä kuin olisi joku väkipakolla tahtonut miestä painaa ja masentaa — tempasin äkkiä lakkini, riipasin päällystakin päälleni ja läksin käsikirjoituksen kanssa hyvillä mielin kirjapainoon.
Ulkona oli liike asettumaan päin, ilta olikin jo kulunut myöhäiseen. Kuin vihamieheensä tormasi pakkanen käsiksi mieheen, puisteli kuin ainakin väkevämpi huonompaansa ja puhalsi kuuraan turkin kauluksen, parran ja yksin silmäripsetkin. Puotien ikkunoista olivat tulet jo sammuneet ja katulyhtyjen kellertävän himmeät liekit paloivat vavisten ja arastellen. Kolkkoina ja juhlallisina kaareilivat korkeiden kivitalojen särmäkkäät ääriviivat tummansinistä taivasta vastaan ja hiljaista, unista virttänsä veisasivat kuurottuneet sähkölangat tuolla ylhäällä kattojen päällä.
Mutta ystävällisesti ja kehoittavasti vilkkuivat äärettömässä avaruudessa iloiset ja pirteät tähdet sinerväisellä pohjallansa.
1894.