TOTUUS JA VAPAUS
Olipa kerran harvahampainen, rokonrikko ja ikäkulu vanhapiika, joka ilmoisen ikänsä oli koettanut saada itsellensä uskollista ystävää tässä matoisessa maailmassa. Mutta turhaan. Tosin oli hänen useinkin onnistunut aikakauden antamilla, ihmisten keksimillä kaunistuskeinoilla itseänsä koristella siihen määrin, että joku kokematon keltanokka mielistyi, jopa rakastuikin häneen ja vannoi heikkona hetkenä pysyvänsä hänelle uskollisena elämän loppuun saakka.
Mutta tämä turmeltumattoman hetkenlapsen vala olikin — väärä vala. Ja kuitenkin oli vanhapiika aina uudelleen ja uudelleen ollut taipuvainen ihan todella luottamaan tuollaisen innostuneen nuorukaisen ja jalohenkisen keltanokan vakuutuksiin.
Tavallinen keskustelu lähemmän tuttavuuden syntyessä oli aina ollut tähän tapaan:
— Voi hyvä Jumala, kuinka te olette viehättävä, neitiseni, ja niin intressantti ja jalo ja ylevä… Oi, jos te tietäisitte, kuinka minä teitä kaikesta sydämmestäni rakastan … lemmin … jumaloin!
— Elkää liioitelko, nuori ystäväni, te vain puhutte noin … ette te sitä todella tee … tehän ette vielä tunne minua…
— Minäkö en sitä tekisi? Minäkö en teitä tuntisi? Kuinka voitte olla niin tyly sitä kohtaan, joka koko elämänsä pyhittää teille, yksinomattani teille… Niin, elkää naurako elkääkä pudistelko päätänne noin epäilevästi… Tunteeni eivät tiedä mistään epäilyksestä … tunnen luojan luoneen minut teidän nöyrimmäksi palvelijaksenne … Juuri te olette minun ihana hengettäreni, te yksin…
— Kauniisti osaatte te puhua, rakas nuori ystäväni, osaatte vakuutella ja …. samalla tapaa ovat puhuneet muutkin teidän ijällänne … mutta…
— Mutta! Ei mitään muttaa — eikä muita. Jako tällä ijällä … minä pysyn ikäni samana … tässä suhteessa … tämä tunne on elämäni … ja kestää hautaan saakka. Oi, luottakaa vain minuun ja vannonpa kautta maan ja…
— Elkää vannoko … elkää vannoko!… Noin ovat jo useat muutkin vannoneet ja kuitenkin — pettäneet!