— Pettäneet? Roistot pettävät, vaan ei kunnian mies. Minä en tunne mitään petosta enkä vilppiä. Minäkö valani rikkoisin? Hyi teitä, tuota en olisi uskonut…

Ja niin jatkuu yhä kurttiseeraus molemmin puolin. Toisinaan laimenee hieman nuorukaisen kiihkeä into ja hän näyttää jo kylmenevän. Mutta silloin syntyy vanhassa piiassa pelko, sillä hän luulee menettävänsä tämänkin kosijan; ja sen vuoksi hän jälleen kiemailee ja veikeilee harvapuheisella salaperäisyydellänsä ja vetää puoleensa kummallisen viehkeillä ja intressanteilla silmillänsä, joista nuorukainen voi aavistaa kaikkea, mutta jotka sittenkään eivät oikeastansa ilmaise mitään.

Vaan juuri tuolla salaperäisellä silmäveikeilyllä hän nuorukaiset puoleensa vetää. Ja hän osasikin verhoutua niin ihmeellisesti … kävi aina … selkeällä päivälläkin tumma, paksu harso kasvoillansa, että jokaisen katseet häneen erityisesti kiintyivät. Muutenkin olivat hänen silmänsä kuin hunnutetut ikään.

Tämmöinen hän oli vanha neiti Totuus, jolla kyllä jo oli ollut lukemattomia ihailijoita, mutta joka oli ne kaikki menettänyt sitä myöten kuin tulleetkin olivat.

Miksi luopuivat hänestä kaikki nuoret herrat? Siinäpä juuri kysymys. Vanha piika itse valitti ihmisiä pettureiksi, kavaloiksi, valapatoiksi y.m. Mutta entiset keltanokat — myöhemmin oli heistä useista tullut punaneniä — nauroivat vaan ivallisesti tuumien, että "ei se kannata". Siinä vain ärtyi ja ärtyi kiihkosta saada selville ja omaksensa tuo salaperäinen olento, joka kuitenkin aina piti ihailijansa loitompana ja esiytyi kuin näkymättömän hunnun peittämänä. Miksi hän niin teki, kysyt sinä, Tiesi varmaankin, että jos olisi harsonsa poistanut, olisivat ihailijat säikähdyksestä avantoon juosseet. Sillä hän oli todellakin ruma ja kaamoittava, vaikka aika ja kokemus olivat hänet opettaneet salaperäisellä viehkeydellä itsensä verhomaan. Mutta sitä varten hän tarvitsikin kaiken maailman kaunistuskeinot ja kaiken maailman parhaimmat vaatturimestarit.

Ja näillä hemuillansa hän sitten kävi ja kiemaili ja ihmisten — olletikin nuorten keltanokkain — päät pyörälle saattoi.

Oikeastaan olisi pitänyt kieltää häneltä pääsy ihmisten ilmoille, mutta eihän sentään voitu tehdä sitäkään, koska täällä kerran suvaittiin tuo nuori neiti Vapaus — oikea kouho naikkonen hänkin — joka hurmasi nuoret miehet innostavilla keskusteluilla ja häikäisevällä esiytymisellänsä.

Oi, mikä kultasuu ja kaunokieli se oli, tuo samainen neiti Vapaus! Muuten olivat nämä kaksi naikkosta luonteiltansa vallan vastakkaisia. Toinen veti puoleensa salaperäisillä, toiveita herättävillä katseillansa, joita hän silmiensä syvänteistä singahutteli, toinen taas oli pelkkää avomielisyyttä ja suoruutta, puhui, puhui ja puhui … kuvaten kultamaita hallitsevansa… Ja puhuessa säihkyivät hänen intomieliset silmänsä ja kipenöivät, poskipäät punoittivat heloittaen ja pitkä tukka hulmusi tuulessa.

Ja nämä kaksi kummallista piikaista ne riivasivat nuorta väkeä saattaen toisinaan koko yhteiskunnan häiriöön ja vavistukseen. Muut nuoremmat ja hempeämmät neitoset eivät silloin merkinneet mitään eikä heistä kukaan välittänyt. Koko nuoriso, tuo parraton, nokkela pirpajoukko, juoksenteli silloin heidän jäljessänsä kuin parvi vesikauhun saaneita hukkia. Ja siinäkös vasta temmellettiin, että vanhempain miesten alkoi jo pistää vihaksi ja sormenpäitä kutkuttaa moinen mellakka.

Senkin maankulkijat, kaiken maailman nartut, jotka eivät anna rauhaa nuorelle, päättömälle väelle! Kyllä tässä täytyy tehdä totinen tora ja karkoittaa ne loitommalle siksi, että ehtii selittää pojille, mitä naisia ne nuo oikeastaan ovat… Sillä kyllä ne veitikat tunnetaan, vaikka aina uusissa puvuissa tulisivatkin ja oudoiksi tekeytyisivät.