Niin, mitä näin minä poloinen? Tavattoman vanhan, ruman akan, jonka luisevat kasvot ilmoittivat kuolonjäykkää kylmyyttä ja jonka silmäkuopat ammottivat tunnotonta, pohjatonta, haudankolkkoa tyhjyyttä. Uh! oikein olin kivettyä paikalleni, minä poloinen poika, Olin nähnyt kylläkseni … en toista kertaa hänen huntuansa kohottaa tahdo.
Tuonoinen innostus ja luottamus oli hälvennyt kuin tuuleen. Nuori hra Nulikka tahtoi pois tuon hirviön läheisyydestä ja pakeni minkä kerkesi … kauvas pois … aina nuorekkaan hra Elonhalun matalampisilmäisten, avomielisempäin ja iloisten impysten pariin.
"Sanoinhan minä" ilkkuivat vanhat herrat, "sanoinhan minä jo, että herkiä pois … ei se kannata."
— Niin, mutta minäpä en herennyt, ennenkuin sen itse näin ja hyvä kuitenkin, että näin… Toista kertaa se ei minua enää houkuttele … eikä viettele.
— No, kunhan kuitenkin viisastut … se on aina pääasia, lausui itseensä tyytyväisenä hra Kokemus.
Mutta nuori herra Nulikka, joka oikeastaan ei enää nimeänsä ansainnut, ei vieläkään tyytynyt vanhain herrain ja heidän iloisten tyttäriensä seuraan. Heistä ei yhdelläkään ollut niin säihkyviä silmiä, niin voimakasta intoa ja luottamusta … eikä heistä kukaan osannut niin kauniisti puhua uusista, oudoista maista, kansoista ja oloista kuin tuo hurja, reipas, kiihkeä ja viehkeä neiti Vapaus, jonka seurustelun muistot hänessä jälleen heräsivät. Turhaan häntä taas vanhat varoittivat. Nulikalle ei ollut apua; hänen täytyi taas lähteä seikkailuretkelle hakemaan kadonnutta kumppaliansa ja ottamaan selkoa siitä, mihin tuo huima, kielevä ja uusia maailmoita lupaileva naikkonen oikeastaan oli kadonnut.
Ja sillä tiellänsä se nuori Nulikka herra edelleenkin on. On häntä nähty milloin missäkin purjehtimassa tuon levottoman, huiman ja pitkätukkaisen naisen kanssa … on nähty, vaan palannut takaisin hän ei ole.
Neiti Vapaus on hänet ainakin toistaiseksi kerrassaan hurmannut ja kahlinnut.
1891.