Olin jo kauvan ikävöinyt nähdäkseni todellista merielämää ja oikein reipasta saarelaiskansaa, joka on tottunut taistelemaan vaaroja vastaan ja pelkäämättä katsomaan kuolemaa silmiin. En tiedä, miksi aina lienen halveksinut maalaiselämän velttoa hiljaisuutta ja noiden rauhallisten, untelojen sydänmaan kylien tyytyväistä elämää. Voimakasta, vaarallista elämää olin kaivannut, sillä se on täyteläisempää ja virkistävämpää.
Tietysti on rauha ja lepo välttämätöntä tuon tuostakin, että saa ikäänkuin ko'ota taistelun touhussa repaleituneen olemuksensa, punnita kokemuksensa ja harkita elämän johtavia aatteita.
Mutta liiallinen rauha ja lepo meitä veltostuttavat ja saattavat meidät turhanpäiväisiin mietiskelyihin. Ja joutava mietiskely taas ei hyväksi ole, sillä suurimpia salaisuuksiansa ei maailma meille sittenkään ilmaise.
Pois sentähden turhat mietteet ja käykäämme ulos voimakkaaseen elämään! Purjehtikaamme tuonne keskelle kuohuvaa merta "saarehen selällisehen", missä asuu pelvoton kalastajakansa taistellen voitollista taisteluansa luonnonvoimain ja kuoleman kanssa!
Kotkan laivasillalta astuimme me, toverini ja minä, vankkaan, kaksipurjeiseen luotsiveneeseen ja käänsimme keulan kohti aavaa ulappaa, missä lakkapäiset Suomenlahden laineet tursuillen leikittelivät keskenänsä kuin kömpelöt vuoripeikot tarmokkaissa kisailuissaan.
Ja yli vaahtoisten vyöryjen kiitää loiskien ja ilkkuen keveä, tervattu pursi, jonka punaraitaista purjetta raitis merituuli tasaisesti pullistaa. Ruorissa istuu vanttera ja ahavoitunut keski-ikäinen mies, jonka karkea, punainen parta sakeana töyräänä verhoaa alaleukaa ja kaulan alustaa ja jonka pienet ja vilkkaat harmaansiniset silmät tirkistelevät virkeinä silmäkuopistansa kuin tulivirkun kärpän silmät raunion reiästä. Mutta kasvojen jänteret ja koko ulkomuoto pysyy tyynenä ankarissakin myrskyissä kuin syvän vuorilaakson pohjalla olevan mustanpuhuvan lammen pinta.
Keulan puolella istuu luotsin 14-vuotias poika, täydellinen pienoisjäljennös isästänsä: sama punaisen kellertävä tukka, leveät hartiat, leveänpuoleiset kasvot, pienet, harmaat silmät ja isän tyyni ilme ulkomuodossa hänelläkin. Hän puhelee ilmasta, tuulesta, kalastuksesta, laivakulusta ja luotsimatkoista kuin vanha mies ainakin eikä naura ääneen koskaan. Eikä hänen kanssansa tee mielikään laskemaan leikkiä niinkuin muitten mannermaan poikasten kanssa. Näyttää kuin hänen leikkinsäkin olisi vallan toista laatua.
Kysäisen sentään kerran ilkimielissäni, että "joko sinä olet tuumannut akkaa itsellesi?" Hän ei vastaa mitään; katsoo vain vähän aikaa minuun puoleksi tutkivalla, puoleksi halveksivalla silmäyksellä, mutta kun kasvoistani lienee huomannut, ett'en tyhmyydestä tuota kysynyt, veti hän leveän suunsa melkein huomaamattomaan hymyyn. Siinä kaikki.
Poltatko tupakkaa? kysyin tarjotessani hänelle paperossin. Ei hän polta tupakkaa eikä ota ryyppyäkään muulloin kuin talvi- ja syyskylmän aikana merellä oltaessa. Mutta silloin kuitenkin otat? Otan, silloin otan ja silloin ottaa isäkin. Tarjosin hänelle taas makeisia, konvehtia; jonkun hän niistä otti eikä kauvan imeksinytkään, purasihan vain pari kolme kertaa ja nielasi.
Mutta tuohan on tyyni ja hidasluontoinen kuin joku töppösten kantaja Savon sydänmailta, ajattelin itsekseni. Päätelmäni oli kuitenkin ennenaikainen; sillä kun samassa isän voimakkaan selkeä ääni komensi: "Matti, kuti kiini!" — niin jopas liikahti eri tavalla kuin me mantereen perukkalaiset.