Ja kun sitten Suursaaren kolme vuorenkukkulaa alkoi sinertää näköpiirin reunassa ja laivoja mennä viiletti ristiin rastiin uljaan ulapan selällä, niin pojan muotokin sai virkeämmän ilmeen. Puheltiin siinä laivakuluista kesällä ja syksyllä, arvailtiin minne tuo ja tämä laiva "seilasi", mitä niillä mahtoi olla lastina j.n.e.
Yhä virkeämmin puhalsi kummallisen hiukaiseva merituuli ja entistä nopeammin huhki köykäinen aluksemme yli aaltojen vahtoisten harjain. Yhä korkeammalle kohosivat Suursaaren vuorten huiput ja jopa alkoi vähitellen koko saarikin silmälle selvetä. Loistoja ja majakoita näkyi pienillä ulkoluodoilla ja kirkkaasti vilkutti Pohjoiskorkean majakkatornin lasinen seinusta ilta-auringon valossa — — —.
Tuossa lepäsi nyt edessämme mainingeista lainehtiva Suurkylän lahti kallioisten rantojen, vuori-ylänköjen ja vanhan, humisevan hongiston suojassa. Ja siistin maalaiskirkon juuressa levisi siinä itse kalastajakylä, jonka muodosti lukuisa joukko pieniä asuinrakennuksia ja kokonainen kiertomuuri ulkohuoneita kalojen ja kalastusneuvojen säilyttämisiä varten. Kiukeroiden, koukeroiden pujottelihe siinä asuntojen välistä hiekkainen kyläntie, joka mutkikkaine solinensa teki oikein labyrinttimaisen vaikutuksen. Hiljalleen ja keveästi keinuen kuin joutsen aaltosten harjalla lipui aluksemme rantalaiturin luo, missä parvi itsetietoisen näköisiä paitaressuja, joku vaimonpuoli ja tutiseva vanhus meitä vastaanotti.
Olimme siis nyt Suursaaren Suurkylässä, neljän peninkulman päässä mantereesta.
* * * * *
Noin kolmisen viikkoa olin asunut täällä "saaressa selällisessä" ja olin tämän ajan kuluessa mielestäni nähnyt ja kokenut paljokin uutta ja opettavaista. Olin oppinut tuntemaan saarelaiskansan, joka myllertäväin luonnonvoimain ympäröimänä ponnisteli tarmolla toimeentulonsa puolesta ja uskalsi käydä kamppailuun itse manalan mahtienkin kanssa, Olin oivaltanut, että paras keino velttoutta ja haluttomuutta vastaan on vaarallinen elämä. Elämän koko voima on taistelussa, olkoonpa sitten taistelu mitä laatua tahansa. Se yksin pitää meissä vilkkaina ne nesteet ja sen virityksen, jota tarvitsemme saadaksemme uskoa ja luottamusta. Luottamusta mihin? kysytte. Luottamusta juuri elämään ja itseemme, sillä kun se meissä kerran on, ei haluttomuus meissä pysyväiseksi pääse.
Miksi on ihminen ja ihmiskunta oikeastaan olemassa, mietin ennen muinoin usein itsekseni, Mistä ja mitä varten on elämä syntynyt? Nyt se selvesi: lämmöstä syntyi voima ja elämä, syntyi oman luontonsa pakosta ja itseänsä varten. Samoin on ihminen täällä itseänsä ja omaa yksilöllistä kellitystänsä varten. Mitä varten kukkii nurmella kukka, miksi kypsyy kankaalla marja? Kukkii vain kukkiakseen, kypsyy vain kypsyäkseen; luonnon voiman laista se sen tekee eikä siihen muuta selitystä ole eikä tarvitse olla.
Olin nähnyt Suomenlahden aavan ulapan raivoisana hyrskyvän ikivanhoja rantalouhikoita vastaan ja tuntenut suolaisen meriveden jäähdyttävät pisarat poskillani seisoessani tuolla sylten korkuisella rantakalliolla. Olin nähnyt kuinka nuo voimakkaat, vahtopäiset aallot ilman epäilystä ja heikkoutta ryntäsivät kärkeviä paaseja vastaan — varmaan kuolemaan.
Ja tämä, tämä juuri tuntui minusta kuin manaukselta. "Mikä olet muka sinä", kuulusti tuo lakkapää laine minulta kysyvän ylenkatseen ylpeällä hymyllä, "mikä luomakunnan herra olet olevinasi sinä, joka epäilet, horjut ja — pelkäät. Katso tänne, raukka, minä tiedän kohtaloni minä, tiedän hautani kaivetuksi tuohon rantakallion syvänteeseen — — mutta rohkeasti ja ylpeästi käyn minä loppuani kohti kuin sankari varmaan kuolemaan."
Näin kuulusti minusta merten vuolas aalto opettavan ja sen opetuksen olin mielestäni tajunnut. Mutta kuinka moni meistä tajuamillensa ja hyväksymillensä periaatteille uskollisena pysyvät?