Tuuli oli yhä kiihtynyt ja puhalsi nyt ankarasti pitkin Suomen lahtea. Laiva keinui ja huojui ja mastot humisivat ja touveissa vonkui ja vinkui kimeä-ääninen tuulispää.
Laivaväki oli nuorta, kasvavaa joukkoa, mutta rohkean näköistä ja uljasta väkeä se oli. Ainoa vanhempi mies oli kuunarin kapteeni, jonka jäykät kasvonpiirteet ja ruskeat poskipäät kertoivat kovista otteluista ja voitetuista kärsimyksistä. Jäykkyydestänsä huolimatta osasi hän sentään hymyillä varsin miellyttävästi … ja hänen miehekäs äänensä kaikui avonaista suoruutta ja ystävällisyyttä.
Teki mieleni ryhtyä puheisiin hänen kanssansa. "Eivätkö merimiehenne sairasta koskaan meritautia?" utelin häneltä ruotsin kielellä tuntiessani samalla kummallisia ellostuksia sydänalassani.
— "Kyllähän se joskus ahdistaa tottunuttakin merimiestä … eivätkä muutamat hevillä otakaan karaistuaksensa. Tuo Henrik tuolla esimerkiksi, on nyt jo ollut kolme vuotta merellä … ja kuitenkin sanoo hän yhä sitä silloin tällöin tuntevansa."
— "No, eikö sitä vastaan löydy mitään tehokasta keinoa vai —?"
— "Onhan minulla omat keinoni", nauroi kapteeni vastaani leveästi, "jos näette vain huomaan jonkun rupeavan kalpenemaan, niin mars! ylös mastoon lokkia tai suurseiliä korjailemaan."
— "Jako kipeän miehen komennatte semmoiseen vaaraan."
— "Ei auta … ja vaara karkaisee luontoa … merellä ei saa peljätä…"
— "Tietysti ei", koetin minäkin hymyillä vastaan … "mutta voipihan heikontunut, merikipeä mies helposti horjahtaa ja pudota suin päin … mereen … Ja silloin…"
— "Niin, silloin on hän auttamattomasti hukassa … me emme voi häntä enää auttaa."