— "Jako sinne jätätte miehen?"
— "Sinne hän jää … me emme voi … mutta senpä hän hyvin tietääkin ja siksi hän istuukin siellä lujassa kuin takkiainen villavaatteessa, sillä näettekös, elämä on heillekin rakas…"
— "Tietysti on se rakas, mutta jos uupumus tai kouristus tapaa, niin…"
— "Niin on hän mennyttä miestä … merellä katsokoon kukin eteensä", lisäsi hän totisesti ja päättävästi.
En voinut tuohon sanoa juuri mitään. Oikeastaanhan taitaa olla sama laita maallakin. Mutta jonkunlaisella säälillä katselin noita poikaraukkoja, jotka tuolla raakapuun nenässä jo hääräsivät reivaten purjetta hiukan pienemmäksi, kiihtyvän luulen vuoksi. Raukoilta he eivät sentään suinkaan näyttäneet kannelle taas laskeuduttuansa; päinvastoin näyttivät he katselevan lainevyöryjä ikäänkuin uhkamielellä.
— "Ei teitä taida pelottaa myrskyssäkään?" kysäsin eräältä noin 20-vuotiaalta nulikalta.
— "Tahtoihan se sentään alussa vähän … mutta mitäpä tässä pelkokaan auttaisi…"
— "Vaan eikö tee joskus kuitenkin mieli ruveta maalaiseksi…?"
Poika nauroi aika makeasti ja vastasi sitten:
— "Minä olen meren saaressa syntynytkin… Ei merimies maalaiseksi rupea…"