Siellä nään mä näännyksissä pienen joukon nukkuvan,
Vaikk' on päivä ylähällä uinuu raukat untahan,
Kunnes uni jännervoimat ehtinyt on virkistää,
Kunnes lämpö Luojan silmän valppahimmat herättää.
Innoissansa jalkehille nää nyt huutain kavahtaa,
Jotta joukko torkkuvainen tuosta pystyyn havahtaa,
Hieroo unta silmistänsä, tuntee huomentuulosen,
Tuntee taaskin suonissansa vanhat nesteet nuoruuden.
Päivä nousee taivahalle, kevätpäivä kultaisin,
— Oisko unta ikävintä taisto äsken ollutkin?
Unta kaikki miekan kalske, verivirrat vuolahat?
Koska kukkii tanterella tuossa ruusut ihanat.
Ja kun nousee kukkulalle joukon pienen johtomies,
Niin hän kohta veljillensä sieltä ihmetellä ties,
Että uljas, aava selkä heidän allaan aaltoilee,
Houkutellen retkeilylle kummat henget viittoilee.
Ulapalla onnen saaren näkyy kaunis kangastus,
Siell' on Sampo kätkössänsä, siellä kansan kalleus.
»Sinne, veikot, soutakaamme, joka mies nyt purtehen,
Viel' on verta suonissamme otteluihin urhojen».
Yksimielin kevätkansa astuu toivon alukseen,
Soutaa kohti onnen saarta, tahtoo Sammon omakseen.
Vastainen on kyllä tuuli, taival kuluu kuitenkin,
Yhteisvoimin kun on kaikki käyty haaksen airoihin.
Mutta siinä soudettaissa Luoja tuulen käännyttää,
Valkopurjeet pullistuupi, laiva vettä viilettää,
Nyt on miesten helppo olla, hiljalleen vain huovataan,
Laulun, soiton ongelmoiden otteluissa kiistataan.
Vaan jo kiista kiihottuupi, syntyy riitapuoluet:
Keillä täss' on ruorivalta, keille kuuluu ohjakset?
Toiset inttää älyllänsä johtovallan ansainneen,
Toiset väittää, ett' on heillä vanhin oikeus alukseen.
Mielet kiihtyy, sanat sinkoo, matkan määrä unhottuu,
Lailla lasten kiisteltäissä haaksi tieltään harhautuu,
Tuuli tuima taltuit, tyyntyy, meri hiljaa huo'ahtaa:
Kaikki vanhat luonnon merkit ukkos-ilmaa ennustaa.
Taivon rannan takaloilta lonka musta nouseekin,
Jymy kaukaa uhkaavaissa käy jo miesten korvihin;
Vaan kun ollaan kuohuksissa, tuota tuskin huomataan
Ja jos jotkut varottaakin, heit' ei kuulla kumminkaan.