Tuuli kiihtyy tuimemmaksi, taivas lientyy, pilveilee,
Meri aava havahtuupi, ähkyy, kuohuu, tummenee,
Kunnes halki pilven synkän iskee nuoli pitkäsen,
Jyry seuraa, salamoipi, myrsky raivoo ulvoen.
Kuink' on laita pienen purren, sopu Sammon soutajain?
Riidelläänkö herruudesta heidän kesken yhä vain?
Onko hornan inhat henget päässeet irti tyrmästään,
Kosk'ei myrskyn uhkausta joukko kuule vieläkään.
Synteinikö rankaisuksi tuo mun nähdä täytynee,
Kuinka veljet keskenänsä kuolemakseen riitelee,
Kuinka aiheeks kurjan kiistan nostettu on entisyys,
Vaikka varmaan miesten tarmon vaatis moinen nykyisyys.
Hurja joukko, mieles malta, käy jo laivan hoitohon,
Kaikki tarmos, kaikki voimas, yhteistyöhön tarvis on,
Sillä laiva huojuu, horjuu, myrsky ehkä murskaa sen,
Ellei lakkaa kurja kiista, ryhdy miehet toimehen.
Meri vahtoo, myrsky pauhaa, haaksen musta kuilu vie!
Eikä joukko työhön toinnu, noiduttu se varmaan lie —
Koittaisinko pauhun halki tuonne huutaa, varoittaa?
Ehkä Luoja äänen heikon heidän vuokseen vahvistaa.
»Ylös, joukko, yhteistyöhön!
Kiinni köysiin joka mies,
Kunnes lauhtuu myrskyilma,
Kunnes vaaraton on ties!
Nyt ei ole riidan aika,
Vaan on yhteistoiminnan,
Nyt voi surma vieraaks tulla,
Viedä uhrit kuoleman!
Katsos kuinka mastot huojuu,
Touvit sinkuu, voivottaa,
Omaisuuttas irtahinta
Kuinka vyöryt vallottaa,
Kuinka kuohut raivokkaina
Ryntää laivan kylkehen,
Jotta haaksi saumoistansa
Äännähtää jo huo'aten.
Ylös, joukko, jonka hurja
Sokaissut on kiivastus!
Aallot varmaan vievät kaikki,
Ellei joudu pelastus;
'Yhteisvoimin yhteistyöhön!'
Keskinäiset riidat pois —
Siinä yksin laivan turva
Vielä ehkä olla vois!»
Näin mä huusin myrskyn halki, vaan ei kenkään kuunnellut,
Meri heikon äänen voitti, vahvemmin en jaksanut;
Riita jatkuu, haaksi huojuu, aallot lyö jo kannellen —
Silloin herään — — — Enkä tiedä, kuinka käynee kansallen.
Syyskuulla v. 1893.