Hänen mentyä kotvasen aikaa oli huoneessa hiljaisuus:
Ei koskenut maljaan kenkään. Nous rintahan käskijä uus:
Sun kansasi nälkään nääntyy, sinä samppanjaa vain juot!
Omatunto sun palkitseisi, jos heille sä summan suot.
Oli raskasta huoneen ilma, oli hilpeys häipynyt pois,
Kuka tiesi jo kuin olis käynyt, jos muudan ei huutanut ois:
»Mitä hittoja istutte siinä kuin kirkossa istuttais,
Hei, maisteri! Maljasi pohjaan! Ja sitte jos laulettais!»
Ja taas sai samppanja armon, lasit korkeat kilkahtaa
Ja muutama soitinta soittaa, muut laulua kangertaa:
Ylimielinen maisteriparvi ilonhetkeä viettää nyt,
Ei tahdo se nälkää muistaa, sen tunne on tylsistynyt.
Vaan äskönen hilpeä mieli se seurasta poistunut on; —
Ei tullunna entinen tuuli, jos juomia tulvatkohon —
Mikä kumma se sentään vaivas? Miks samppanja maistunut ei?
Tuo poikako jaarittelullaan janon maisterijoukolta vei?
KUMMAKOS JOS MAAMME KALLIS?
Tänne Suomen sydänmaille
Luonnon vietti meidät toi,
Synkät korvet, suot ja rimmet
Kylvömaiksi meille soi.
Näille tehtiin toukojamme,
Kaskiamme kaadettiin,
Jotta Suomen suven tullen
Siemen kylvää saatettiin.
Piilossansa kypsyi kylvö,
Kunnes puhkes kuorestaan,
Maamme kauniin maireheksi
Tuoksui kummaa tuoksuaan.
Kylvö tää on kansanhenki,
Joss' on vankka varustus;
Siin' on toivo, siinä turva —
Siihen mull' on luottamus.
Suomen kansa katajainen
Kesti myrskyt, tyynet sous,
Käytti vuoroin kuokkoansa
Vuoroin taistoon tuimaan nous.