Minä myöskinkö kerran se lemmin
Ihanaisinta immyttä maan,
Hänen suutelin ruusuista suuta
Kuin äityet lapsuttaan.
Tavottaissani taivahan kaarta
Olen uupunut voimiltain,
Minä hulluhan autuutta hourin,
Utuhienoa onnea hain.
Elo särmäkäs, karkeasyinen
Vei haavehet hienoiset,
Peräpohjolan tunturituulet
Hyys tuntehet terheniset.
Iva ilkeä turmeli mielen,
Kun pilkaksi kaikki se löi —
Elon nautinto hengetön, ontto
Poven surkean-tyhjäksi söi.
Mihin sai multa herttahat hetket,
Sitä, koito, mä tiedä en —
Pian onko jo aikani tullut,
Sitä aavista myöskään en.
Nuor' oisinko minäkin ollut?
Näin olleeni ilmoitetaan,
Mut totta se ei toki liene —
Kai unta on ollut se vaan!
MÄ OLEN KUIN SIIPEHEN AMMUTTU LINTU.
Mä olen kuin siipehen ammuttu lintu,
Mi toisien jälkehen pyrkiä koittaa,
Vaikk' kuoleman enteet jo suonissa tuntuu
Ja raukea velttous jo kohta sen voittaa.
Mä matkani suunnan ja valkaman tiedän
Ja sinne mun toivoni vain halajaapi,
Mut kohtalon nuoli mun siipeeni sattui,
Se lentoni vauhtia vaimentaapi.
Siks olen kuin siipehen ammuttu lintu
Ja toisien rinnalla riehua koitan,
Vaan heikko jos onkin jo siipeni lyönti,
Niin toivon mä sentään, mä kohtalon voitan.