"Herkeä jo haastamasta, Pop, kuuletko?" kuiskasi Digby. "Sinä olet puhunut jo ainakin viisi minuuttia ja estät meitä syömään rupeamasta ja minä olen nälkäinen kuin susi."
Keltaisessa talossa lienee tuskin koskaan ollut niin hilpeätä, puheliasta, hyvänsuopaa, ystävällistä ja juhlatuulista illallisseuraa, vaikkakin kuvernööri Weatherby ehkä oli aikoinaan pitänyt siellä paljoa komeampia kutsuja. Kun kaikki oli loppuun suoritettu, lähdettiin ruusunväriseen, lehtimajantapaiseen saliin. Pian rätisi ja leimusi täälläkin kirkas takkatuli ja siellä kuunneltiin laulua, lausuntoa ja kuoroja, ja Osh Popham soitti viuluansa puhumattakaan illan loistonumerosta "Käy rientäväisin askelin, kuin nuori hirvi kiitäen, luo vuorten yrttirinteisten", jonka hän suoritti Carey-äidin säestyksellä. Sitä tehdessään hän työnsi silmälasinsa otsalle ja ummisti silmänsä, mutta eivät harmaat suortuvat sen paremmin kuin silmälasitkaan voineet himmentää sitä säteilevää hymyä, joka saattoi hänet näyttämään viisitoistavuotiselta ja nuoremmalta molempia lapsiaan.
Rouva Harmon arveli hänen laulavan liian paljon ja kuiskasi miehelleen toivovansa, että hän, Popham, olisi kanarialintu, jotta voisi saada hänet vaikenemaan heittämällä pöytäliinan hänen päänsä päälle, mutta muilta kuulijoilta hän sai jakamatonta suosiota osakseen.
Loppujen lopuksi koko seura kokoontui vanhanaikaisen pianon ympärille laulamaan lähtövirttä. Soittokoneen mahonki kiilsi mielihyvästä ja miksikäs ei, hoitihan se moitteettomasti (melkein moitteettomasti) pianon virkaa, ja sen lisäksi oli perhe viikkomääriä nauttinut kylläistä ravintoa siitä mitä oli säästetty sen vaihtohinnasta. Eihän mikään järkevä perhe voinut sitäpaitsi surra sellaisen muodottoman soittokoneen menetystä, joka seisoi kolmella jalalla, ja jota soitettiin vain yhdestä kulmasta. Korkea, hopeainen kynttiläjalka välkkyi tulenvalossa ja Carey-äiti soitti tuttua, rakasta, vanhaa säveltä muiden virittäessä äänensä Whittierin virteen. Careyt lauloivat kaikki kuin rastaat ja Peterkin, joka piteli virsikirjaansa ylösalaisin, sovitti pienen linnunäänensä joukkoon, milloin joku tuttu nuotti sattui hänen korviinsa.
Taas korjuunaika hymyää, Sen antimet on armiaat. Ja Luonnon työtä tervehtää Syyslaulut, virret voitokkaat.
Me nukumme, maa kasvuss' on Ja täyttyy tähkä kultainen. Me valitsemme pimennon. Vaan päivä paistaa eellehen.
Oi ihme, uusi joka syys. Oi lahjat päivän, sadesään! Tää armon yltäkylläisyys Saa kylmyytemme häpeään.
XXVIII.
'TIBI SPLENDET FOCUS'.
Keltaisen talon ulkopuolella oli eräs, joka katseli ja kuunteli kaikkea tätä, vaikk'ei yksikään koko seurasta sitä tietänyt, ja se oli professori Henry Lord.