"Kaksi matka-arkkua", ähki Gilbert, "tietää koko kesää!"
Mutta siinä hän pettyi; sillä arkut tiesivät sieviä, valkosia pukuja kolmelle tytölle, kaikille perheenjäsenille kaksi paria hansikkaita, musta silkkinen pukukangas rouva Careylle ja lukemattomia pikku esineitä, jotka jo kauan olivat olleet harvinaisuuksia Careyn vaatevarastossa.
Jaettuaan nämä lahjansa jotenkin tylysti kuten tapansa oli ja vastaanotettuaan perheen kiitollisuuden osoitukset ainaisella happamuudellaan — hänen onnistui parin päivän kuluessa esiintyä niin perin epämiellyttävänä, ettei hän ollut vielä koskaan ennen ollut semmoinen. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin tomuisia teitä kuin Beulahissa; eikä niin paljon itikoita ja kärpäsiä, ei sellaista hedelmäin puutetta, sellaisia liukaskielisiä, nenäkkään tuttavallisia naapureita, ei sellaista kuivaa pappia, sellaista huomaamatonta tohtoria, eikä sellaisia nylkeviä kauppiaita.
"Mitä on meidän tehtävä Ann-serkulle!" huudahti rouva Carey tuskaantuneena Nancylle. "Hän antaa meille suurenmoisia lahjoja, mutta lienee tuskin lainkaan meihin kiintynyt, ja me puolestamme otamme vastaan hänen lahjansa tuntematta häntä kohtaan rakkautta. Tämä tilanne on kerrassaan nöyryyttävä! Vuosikausia olen sitä kestänyt, koska hän isänne ollessa poikana oli hyvä hänelle, mutta nyt kun hän on tullut noin mahdottomaksi, luulen että minun täytyy puhua hänelle suorat sanat."
"Hän puhui kyllä suorat sanat minulle, kun tunnustin että Gilbert ja minä olimme pudottaneet ja särkeneet 'Likaisen Pojan!'" sanoi Nancy, "ja hän on ollut hyvin suutuksissaan minulle siitä asti."
"Ann-serkku", sanoi rouva Carey sinä iltapuolena heidän istuessaan pengermällä, "ei tarvitse olla kovinkaan terävänäköinen huomatakseen, ettet sinä hyväksy meidän elintapaamme etkä yleensä meidän tapaamme arvostella asioita. Kun tiedän mitä ajattelet meistä en soisi sinun tuhlaavan rahojasi meidän hyväksemme ja antavan meille tällaisia kauniita ja kalliita lahjoja. Se saattaa minut epämieluisaan kiitollisuussuhteeseen sinuun."
"En minä tietääkseni erikoisesti paheksu teitä", sanoi neiti Chadwick. "Osoittavatko tekoni paheksumista?"
"Käytöksestäsi päättäen olet tyytymätön."
"Käytöksestä ei voi paljon mitään päättää", vastasi Ann-serkku. "Minun mielestäni olet aivan liian taipuvainen ja kyynelherkkä, mutta onhan meillä kaikilla vikamme. Minusta sinulla ei ole ensinkään oikeutta ruokkia naapureitasi ja polttaa halkoja heidän hauskuudekseen, kun eivät varasi riitä edes omien lapsien tarpeeksi. Minusta on tarpeetonta että sinulla on neljä lasta, eikä sinun olisi tarvinnut niiden lisäksi ottaa vielä viidettä, vaikka minun on myönnettävä, että hän on muodostunut paremmaksi kuin saatoin odottaa. Mutta tuo kaikki ei kuulu minuun, ja vaikka oletkin niin takaperoinen hommissasi, pidän sinusta enemmän kuin ihmisistä yleensä, mikä ei merkitse paljon."
"Mutta ellet voi käsittää minun ajatustapaani, miksi sitten alati kiusaat itseäsi tulemalla meitä tervehtimään. Se vain suututtaa sinua."