Ann-serkku nousi istualtaan. "Huomenna minä matkustan enkä palaa tämän vuoden kuluessa. Olen ostanut piletin ensi viikolla Liverpooliin lähtevään laivaan."
"Ulkomailleko? Ja yksin, Ann-serkku?"
"En, lähden Cookin matkailija-seurueessa."
"Kuinka omituista!" huudahti rouva Carey.
"Miksi niin; ovathan melkein kaikki olleet ulkomailla. En luule suuresti ihastuvani sikäläisiin tapoihin, mutta koska muut ovat voineet siellä kestää, niin voinen kai minäkin. Ellei minua huvita siellä olo, on minulla tarpeeksi rahaa lähteä matkoihini ja tehdä kuten minua haluttaa."
Viimeinen ilta kului hupaisesti ja rauhallisesti, sillä kaikki Careyt tekivät parhaansa välttääkseen vaaranalaisia puheenaineita ja ollakseen niin miellyttäviä kuin mahdollista. Seuraavana päivänä Ann Chadwick-serkku lähti matkalleen ja hyvästellessään kummallista vierastaan rouva Carey melkein katui eilistä sananvaihtoaan hänen kanssaan.
"Kestää niin kauan, ennenkuin sinut jälleen tapaan, Ann-serkku, että olin vähällä suudella sinua — mutta muistin ajoissa!" virkkoi hän hymähtäen seisoessaan veräjällä.
"Saattaahan tuo käydä päinsä yhden kerran." sanoi neiti Chadwick. "Jos minua kerran on suudeltava, niin mieluummin sallin sinun sen tekevän kuin kenenkään muun!"
Rattaat lähtivät vierimään takanaan Ann-serkun kaksi tyhjää matka-arkkua. Seuraavalla viikolla hän matkusti Liverpooliin ja vaelteli matkaseurueensa kanssa vanhoissa tuomiokirkoissa Englannissa. Siellä Yorkin kirkon hiljaisessa sopukassa poikakuoron laulaessa kiitosvirttä äkillinen, lyhyt, ruumiillinen tuskankouristus tapasi hänen sydämensä — elimen, jota hän ei ollut koskaan tietänyt itsellään olevan — ja hän hävisi pois elävien parista. Kukaan ei ollut perillä hänen perhesuhteistaan eikä hänen sukulaistensa nimistä ja uutinen hänen kuolemastaan saavutti syrjäisen Beulahin vasta kaksi kuukautta myöhemmin. Sitä seurasi tieto, että Ann-serkku oli jättänyt viiden tuhannen dollarin perinnön kullekin viidelle Careyn lapselle ynnä viisi tuhatta maksettavaksi käteisesti rouva Careylle perintöä selvitettäessä.