Kirjeestä oli pidetty pitkä neuvottelu, ja rouva Carey oli lukenut osia siitä moneen kertaan, mutta vaikka lapsia suuresti säälitti Allan-setä ja vaikka kuului äänekkäitä huudahduksia: "Julia raukka!", ei heistä yksikään ollut vielä ehdottanut mitään aseman parantamiseksi.
"No niin", virkkoi rouva Carey taittaen kirjeen kokoon, "meillä ei näy olevan valitsemisen varaa."
"Tarkoitatko, että otat Julian luoksemme asumaan — oikein perheenjäseneksi?" huudahti Gilbert.
"Siitä juuri tahtoisin kanssanne neuvotella", rouva Carey vastasi. "Te kolme edustatte perhettä yhtä hyvin kuin minä — Tule sisään!" huudahti hän, sillä hän kuuli nuorimman myrskylinnun kepeiden askelten nousevan portaita ylös. "Tule sisään! Tahtoisinpa tietää, missä on kultaisempaa Peteriä, missä ketterämpää ja puhtosempaa Peteriä kuin meidän oma Peterimme. Ja mistä saisimme kokoukseemme paremman neuvonantajan?"
"Puhtosempaako, äiti kulta! Miten voit sanoa noin?" kysäisi Kathleen.
"Tarkoitan puhtosempaa silloin juuri kun hän on pesty ja puettu", vastasi Peterin äiti. "Tuletko perheneuvotteluun, Peter-muru?"
Peter kapusi äitinsä polvelle ja vastasi epämääräisesti päätään nyykähyttäen, sillä koko hänen huomionsa oli kääntynyt liukkaan nappulan onkimiseen pitkäkaulaisesta pullosta.
"Ole siis vaiti ja puhu vain silloin kun sinulta kysytään neuvoa", jatkoi rouva Carey. "En tahtoisi tehdä vastoin teidän kaikkien toivomuksia, lapset, ellei ole pakko. Omasta puolestani olen kyllä suostuvainen kuormaa kantamaan, mutta tässä kysytään muutakin, kuin minun myöntymystäni."
"Minusta", virkahti äkkiä Nancy, joka nyt oli päässyt äitinsä salaisen vakaumuksen perille, "minusta Julia on pöyhkeä, itserakas, turhamainen, teeskentelevä, pieni riikin—" Tässä hän tapasi äitinsä silmän ja äkkiä hänen päässään tahi sydämessään tahi omassatunnossaan kajahtivat sanat "Isän jälkeen sinä!" Tehden loistavan puhetaidollisen hyppäyksen hän päätti lauseensa sekunnin verran tuumittuaan, — "riikinkukko, mutta jos äidin mielestä Julia on velvollisuus, niin olkoon hän sitten velvollisuus, ja meidän on rohkaistava mielemme ja siedettävä häntä. Täytyykö meidän rakastaa häntä, äiti, vai riittääkö, että olemme hänelle hyviä ja kohteliaita ja annamme hänelle linnunpaistista rinnan ja tyydymme itse luihin. Hän ei tule koskaan sanomaan: ' En tahdo ryöstää teiltä! kuten Ann-serkku, ottaessaan rinnan'."
Kathleen näytti perin alistumattomalta. Hän vihasi paistin luuosia ja kaikkea sen arvoista elämässä. Hän ei ollut mieltynyt vuoteen seinäpuoleen, ei istumaan keskellä vaunujen istuimella, ei leivän kannikkapalaan, ei sitkeihin korppuihin, ei kalan pyrstöpäähän eikä munakkaan palanneisiin reunoihin. "Minulle se merkitsee enemmän kuin kenellekään muulle," puheli hän synkkänä.