"Minäkään en toivoisi mitään sen hartaammin, mutta olen luvannut hoitaa
Johnin taloutta", vastasi Rebekka.
"Mutta eihän hän saa omaa taloutta vielä moneen vuoteen, vai mitä?"
"Ei", huokasi Rebekka raskaasti heittäytyen istumaan tuolille pöydän ääreen ja kätkien pään käsiinsä. "Ei saa, ellei meidän onnistu maksaa kurjaa kiinnitystämme. Ja se aika jää yhä vain kaukaisemmaksi, kun emme saaneet tänä vuonna korkoa suoritetuksi."
Rebekka hapuili käsiinsä paperipalasen, ja kun hän oli hetken aikaa raapustellut sille jotakin välinpitämättömästi, luki hän minuutin tai parin kuluttua ääneen:
"'Pois maksa jo velkas!' huus kiinnitys näin: 'olen aikoja tähän jo kyllästynyt!' 'Minä myös', vastas Rebekka, 'kunpa en oisi sun kasvojas nähnytkään — tiedät sen nyt!'"
"En tiennyt, että kiinnityksellä on kasvotkin", huomautti Emma Jane, joka harrasti fysiologiaa.
"Meidän kiinnityksellämme on", vastasi Rebekka kostonhimoisena. "Minä tuntisin sen, vaikka osuisin sitä vastaan pimeässä. Odotahan, piirrän sen kuvan. On hyvä, että opit tietämään, minkä näköinen se on. Kun sinulla aikanaan on mies ja seitsemän lasta, tiedät varoa, ettei se pääse lähemmäksi kuin mailin päähän talostasi!"
Piirros oli valmiina sen näköinen, ettei pimeätä aristavan ihmisen olisi ollut hyvä silmätä sitä. Kuvassa näkyi oikealla hyvin pieni talo ja sen edustalla itkevä perhe. Kiinnitys oli sielunvihollisen ja peikon sekasikiö, ja sen oikeassa kädessä oli kohotettu kirves. Muuan henkilö, jolle oli tunnusmerkillisintä liehuva musta tukka, koetti ehkäistä iskun; tämä henkilö esitti Rebekan ystävällisen selityksen mukaan häntä itseään, vaikkei hän tosin sanonut vielä tietävänsä, millä tavoin hän pystyisi iskun todellisuudessa torjumaan.
"Sinun kiinnityksesi on hirmuinen", sanoi Emma Jane, "mutta kauhean pieni ja kuihtunut."
"Niin, se on ainoastaan tuhannen ja kahdensadan dollarin kiinnitys", selitti Rebekka, "ja sitä pidetään pienenä. John on nähnyt miehen, jonka talo oli kiinnitetty kahdestatoista tuhannesta dollarista."