"Tarkoitat, että tekisit sen, jos jäisit tänne", keskeytti Jeremias Cobb. "Eikö sentään olekin surkeata, että sinun täytyy nyt luopua kaikesta vain Miranda tädin takia? No niin, tuskinpa voi sinua sen vuoksi moittia. Miranda on ikävä ja oikuttelevainen. Luulisi melkein, että häntä on ruokittu vain piimällä ja happamilla omenoilla. Eivät kaikki jaksa sietää sellaista, eikä sinulla taida olla paljonkaan kärsivällisyyttä — vai onko?"
"Ei kovinkaan paljon", vastasi Rebekka alakuloisesti.
"Jos olisimme puhelleet näistä asioista eilen", jatkoi herra Cobb, "niin minä kai olisin neuvonut sinua toisella tavalla. Nythän se on myöhäistä enkä tahdokaan väittää sinun olevan kokonaan väärässä. Mutta jos voisimme tehdä kaiken uudelleen ja toisin päin, niin sanoisin: kas niin, Miranda täti antaa sinulle vaatteet ja ravinnon ja asunnon ja kouluttaa sinut ja aikoopa vielä lähettää sinut Warehamiinkin jatkamaan, vaikka se maksaa paljon rahaa. Hänen kanssaan on hirmu työläs tulla aikoihin ja hän melkein viskoo hyvättekonsa kalloosi niin kuin ne olisivat tiilikiviä. Mutta sittenkin ne ovat hyviä töitä, ja kenties sinun asiasi on koettaa kuitata ne olemalla hyvätapainen ja kiltti. Jane onkin mukavampi ihminen kuin Miranda, eikö niin; vai onko hänkin yhtä hankala?"
"Ei, Jane täti ja minä sovimme mainiosti!" huudahti Rebekka. "Hän on niin hyvä ja ystävällinen kuin voi olla, ja minä pidän hänestä aina enemmän ja enemmän. Minä melkein luulen, että hänkin pitää minusta; hän sipaisi kerran kädellään tukkaani. Hän saisi torua minua vaikka päivät päästään, sillä hän ymmärtää kaiken. Mutta hän ei voi varjella minua, sillä hän pelkää Miranda tätiä melkein yhtä paljon kuin minäkin."
"Huomisaamuna Jane käy hyvin totiseksi, minä pelkään, kun hän huomaa sinun lähteneen tiehesi. Mutta mitäpä siitä; eihän sitä voi muuttaa. Jos hänestä on tuntunut ikään kuin hiukan ikävältä elää kahden kesken Mirandan kanssa, joka on melkeinpä morakka, niin hän kaiketi on nyt iloinnut aikalailla sinun seurassasi. Tässä eräänä iltana äiti puheli hänen kanssaan rukoushetken päätyttyä. 'Te ette tuntisi enää kivitaloa, Sara', puhui Jane. 'Minä johdan siellä ompelukoulua, ja oppilaani on ommellut jo kolme pukua. Mitä siitä sanotte?' kysyi hän, — 'onhan siinä tällaisen vanhan neidin aikaansaannokseksi. Ja minä olen ottanut pyhäkoulussa luokan johtooni', jatkoi hän, 'ja aion nyt nuorentua jälleen ja ruveta juhlimaan Rebekan kanssa', puhui hän. Ja äiti selitti, ettei hän ole koskaan nähnyt Jane neitiä niin nuoren ja iloisen näköisenä."
Syntyi hiljaisuus, jonka saattoi tuntea pienessä keittiössä. Rebekka kuuli vain ison seinäkellon tikityksen ja oman sydämensä lyönnit, jotka hänestä olivat vieläkin kuuluvampia kuin kellon naksutus. Sade taukosi; huoneen täytti äkisti vaaleanpunainen hohde, ja ikkunasta näkyi sateenkaari, joka siltana kaartui yli taivaan. Sillat auttavat meitä kuilujen yli, ajatteli Rebekka, ja nyt oli Jerry setä rakentanut sillan hänen surujensa poikki ja tehnyt tien jälleen avoimeksi hänelle.
"Myrsky on ohi", sanoi vanhus ja täytti piippunsa. "Se on puhdistanut ilman ja pessyt maan kasvot puhtaiksi ja somiksi. Huomenna kimaltelee koko maailma niinkuin uusi nuppineula — kun sinä ja minä ajamme yhdessä virran viertä ylöspäin."
Rebekka työnsi kuppinsa syrjään, nousi pöydästä ja pani äänetönnä takin ylleen ja hatun päähänsä. "Tuskin minä lähden sille matkalle, herra Cobb", sanoi hän sitten. "Minä aion jäädä tänne — ottamaan vastaan tiilikiviä. Enkä edes viskaa niitä takaisin. En tiedä, päästääkö Miranda täti minua enää sisään, kun kerran karkasin, mutta koetan pyrkiä takaisin nyt, kun minulla on siihen rohkeutta. Tahtoisitteko olla niin hyvä, että tulisitte minun mukaani, herra Cobb?"
"No sen saat uskoa, ettei Jerry setä jätä sinulle hyvästejä, ennen kuin tämä juttu on selvä!" huudahti ukko ihastuneena. "Sinä olet jo kestänyt tänä iltana kaiken minkä voit sairaaksi tulematta; ja kun Miranda on töykeä ja karski eikä ota kuuleviin korviinsakaan järkipuhetta, niin taitaa olla parasta, että teemme nyt näin: Minä ajan sinut kivitalon luo kuomuvaunuissani; sinä istut hiljaa vaununnurkassa, ja minä menen koputtelemaan Sawyerien takaovelle. Sitten minä houkuttelen Mirandan ja Janen mukanani vajaan neuvottelemaan puista, joita minun on määrä tuoda heille tällä viikolla, ja sillä välin sinä hiivit alas vaunuista, menet huoneeseesi ja käyt levolle. Eihän pääovi ole lukittu, vai mitä?"
"Ei tähän aikaan illasta", vastasi Rebekka. "Sitä ei lukita, ennen kuin Miranda täti menee levolle. Mutta voi, entä jos se sittenkin olisi lukossa?"