"Pitäisikö niitä sitten olla?" suhahti Miranda täti vastaukseksi.
"Perkinsit aina tarjoavat niitä."
"No hyvä. Tiedäthän, missä ne ovat säilössä."
Rebekka poistui ovelle, ja nuoret Burchit seurasivat hänen jäljissään, aivan kuin heidän olisi työläs kestää silmänräpäyksenkään eroa uudesta ystävästään. Viiden minuutin kuluttua he palasivat takaisin, ja Burchin pikku tytöillä oli käsissään kulhot kukkuroillaan torttuja, sydämiä, vinoneliöitä ja palmikkoleivoksia — kaikki sievästi sokeroituina ja siroteltuina kuminalla, jota oli korjattu talon omasta puutarhasta. Tällaiset leivostuotteet olivat Jane neidin erikoisalaa. Rebekka seurasi jäljessä kantaen tarjotinta, jolla kimalteli kuusi pientä kristallilasia täynnä voikukkaviiniä, jonka valmistajana Miranda oli paikkakunnan kuuluisuus. Tätä viiniä oli vanha diakoni Israelkin aina tarjoillut, ja lasitkin olivat hänen Bostonista ostamiaan. Miranda ihaili niitä rajattomasti, ei yksin niiden kauneuden tähden, vaan myöskin siksi, että niihin mahtui kovin vähän.
Kun nämä virvokkeet oli sievästi nautittu — toimitus, jota Riverborossa sanottiin "siivilöimiseksi" — katsahti Rebekka kelloon ja nousi sitten äkisti tuoliltaan lasten nurkasta, sanoen tovereilleen hilpeästi:
"Tulkaa, nyt on pienten lähetyssaarnaajien aika käydä levolle!"
Tämä komennus sai kaikki nauramaan — isot lähetyssaarnaajat muita makeammin —, ja syyrialainen pikku väki toivotti huoneelle hyvää yötä poistuen Rebekan mukana yläkertaan.
UUSI SYDÄN
"Teidän sisarentyttärenne on ihmeteltävin lapsi, minkä olen nähnyt vuosikausiin", sanoi herra Burch, kun ovi oli sulkeutunut pikku tyttöjen jälkeen.
"Hän näyttää lopultakin kehittyvän ihmiseksi", vastasi Miranda neiti, "mutta hän on yhä vielä hirveän huolimaton ja ihan liian eläväinen."