"Kyllä, hän on minun kaikkein paras ystäväni", huudahti Rebekka ihastuneena. "Tunnetteko tekin hänet, neiti Maxwell?"
"Kyllä, totta kai; hän on tämän koulun johtokunnan jäsen, näetkö, ja käy täällä usein. Mutta jos minä annan sinun nyt vielä olla 'olevinasi', niin sinä kerrot minulle kirjeesi koko sisällön ja minä menetän mieleisen yllätyksen."
Me jo tiedämme, mitä Rebekka ajatteli neiti Maxwellista; opettajan mielipiteen oppilaastaan me näemme seuraavasta kirjeestä, jonka neiti Maxwell kirjoitti paria kolmea kuukautta myöhemmin:
"Warehamissa jouluk. 1. p:nä.
Rakas isä!
Niin kuin hyvin tiedät, ei opetustyö suinkaan aina ole minua innostanut. Toisinaan olen vallan toivoton, kun ajattelen velvollisuuttani tyrkyttää tietoa näille nuorille, jotka ovat itsetyytyväisiä ja tarkkaamattomia, olivatpa he sitten kumpaa sukupuolta hyvänsä. Ja mitä tyhmempiä he ovat, sitä vähemmän he tyhmyyttään aavistavat. Jos minun alanani olisi matematiikka tai maantiede, saattaisin kenties kuvitella hyödyttäväni jotakuta, sillä niissä aineissa voivat ponnistukset ja ahkeruus saada ihmeitä aikaan. Mutta kirjallisuuden ja ainekirjoituksen opetuksessa kaipaa lahjakkuuden, mieltymyksen ja mielikuvituksen ilmauksia. Kuukauden toisensa jälkeen minä pyrin vaivalla eteenpäin, kiskon auki yhä uusia ja uusia simpukoita, mutta löydän helmen tuiki harvoin! Kuvittele siis minun iloani, kun nyt tänä lukukautena, näkemättä edes mitään erityistä vaivaa kuoren aukaisemisessa, tapasin harvinaisen helmen — se on musta, mutta silkin siloinen ja hohtaa ihanasti! Hänen nimensä on Rebekka, ja hän muistuttaa meidän perheraamattumme kuvaa 'Rebekka kaivolla', sillä hänen hiuksensa ja silmänsä ovat niin tummat, että tulee ajatelleeksi suvussa virtaavan joko italialaista tai espanjalaista verta. Hän ei ole mitään erityistä ulkonaisesti. Ihmiset eivät ole tehneet hänen hyväkseen mitään. Hän ei voi kerskailla syntyperästään, hänellä ei ole rahoja, häntä ei ole sanottavastikaan kasvatettu, eikä hänellä ole muitakaan etuja. Mutta äitimme Luonto on ottanut hänet huomaansa sanoen:
'Omaksi otan lapsen tuon, hänestä itse neidon luon, omani kokonaan.'
Siunattu Wordsworth! Kuinka hän opettaakaan meitä ymmärtämään! Ja helmi ei tähän saakka ole kuullut hänestä puhuttavankaan! Ajattelehan, miltä tuntuu lukea luokalle Wordsworthin 'Lucya' ja huomata loppuun ehdittyään kuinka neljäntoista ikäinen huulipari värähtelee ihastuksesta ja kuinka kaksi silmää välkkyy myötätunnon kyynelissä!
Sinä rakas isäparka! Sinäkin tiedät, kuinka lohdutonta on kylvää jaloa kylvöä kivikkoon, hiekkaan, veteen ja (siitähän joskus näyttää) liejuun, tietäen, että jos siitä ituja nouseekin, niin taimet ovat kituvia ja surkastuneita. Kuvittelehan, kuinka iloista silloin on kohdata todellinen sielu — kylvää siemen niin lämpöiseen ja hedelmälliseen maahan, että voi vahvasti uskoa siitä kehkeytyvän lehtiä, kukkia ja hedelmiä, kutakin oikeaan aikaan. Soisin, etten olisi niin kärsimätön, niin kiihkeä näkemään tuloksia. Minusta ei ole opettajaksi; siihen toimeen ei sovellu kukaan, joka halveksuu tyhmyyttä niin syvästi kuin minä… Helmi kirjoittelee lystillisiä maalaismakuisia säkeitä, tietysti kalikkasäkeitä, mutta kuinka liekään, silloin tällöin hänen onnistuu liittää lomaan rivi, ajatus, runokuva, joka osoittaa, että hän tietämättään tuntee salaisuuden… Näkemiin! Minä otan Rebekan jonakin perjantaina mukanani kotiin, jotta sinä ja äiti saatte itse nähdä, minkälainen hän on.
Teidän oma tyttärenne Emily."