"Minä en vain siedä, vaan rakastan häntä!" huudahti Rebekka. "En sallisi auringon paahtaa häneen liian kuumasti tai tuulen puhaltaa häneen liian purevasti. Hänen pöytänsä alle minä haluaisin panna marmorisen korokkeen, ja tahtoisin antaa hänen istua samettituolilla kultaisen kateederin takana!"
"No no, älä nyt sentään pillastu, sillä minun puolestani hän kyllä saa istua, missä häntä huvittaa. Minulla on parempaa ajattelemista", sanoi Hulda niskojaan nakaten.
"Eikö nyt ole sinun tuntisi?" kysyi Emma Jane ehkäistäkseen puhkeamassa olevan riidan.
"On, mutta minä kadotin eilen latinan kielioppini. Jätin sen eteiseen puoleksi tunniksi, sillä välin kun minulla oli todellinen kohtaus Herbert Dunnin kanssa. En ollut koko viikkoon puhunut hänen kanssaan ainoatakaan sanaa, ja olin antanut takaisin hänen luokkamerkkinsä. Hän oli ihan raivoissaan. Kun sitten palasin eteiseen, oli kirja poissa."
Kaiken aikaa huoneessa ollessaan Hulda oli aukonut ja kiinnitellyt hattunsa harsoa toivoen, että tytöt huomaisivat kysyä, kenen sormus tällä viikolla oli hänen sormessaan; mutta vaikka Rebekka ja Emma Jane heti olivat huomanneet tämän uuden korun, ei mikään maailmassa olisi saanut heitä hiiskahtamaan siitä sanaakaan. Huldan halu yllyttää heitä puhumaan asiasta oli liian ilmeinen.
"Johtaja uskoo, että minun kielioppini kyllä löytyy, ja hän lainasi minulle toisen", jatkoi Hulda. "Hän melkein läksytti minua sen vuoksi, että jätin kirjan eteiseen. Hänen vastaanottohuoneessaan oli oikein hieno vieras herra, jota en tuntenut. Soisin, että hän olisi jokin uusi opettaja, mutta se kai ei ole mahdollista. Hän katseli minua melkein koko ajan, minkä minä olin sisällä ja sai minut niin ymmälleni, että osasin tuskin kunnolleen vastata johtajan kysymyksiin."
"Sinun täytyy kohtakin panna naamio kasvoillesi, jos aiot saada elää rauhassa, Hulda", neuvoi Rebekka. "Tarjosiko hän sinulle luokkamerkkiään muistoksi, vai oliko hän päässyt koulusta jo niin kauan sitten, ettei hänellä enää ollut? Ja sanohan nyt — pyysikö johtaja sinulta pientä hiuskiharaa säilyttääkseen sitä kellonkuoriensa välissä?"
Tämä sanottiin iloisesti ja nauraen, mutta joskus saattoi Huldasta tuntua vaikealta päättää, koettiko Rebekka vain keksiä sukkeluuksia vai oliko tyttö kenties kateellinen. Hän ylimalkaan uskoi jälkimmäisen olettamuksen oikeaksi ja piti sen vuoksi Rebekan sutkauksia pelkästään luonnollisina, tyttöä itseään kun ei sanottavastikaan ollut "huomattu" kouluelämässä.
"Hänellä ei ollut yhtään jalokivikoristuksia; sellainen kamea vain napinlävessä ja kerrassaan kaunis sormus sormessa, — sellainen merkillinen sormus, joka pyöri ja pyöri ympäri. Voi, rakkaani! Nyt minun täytyy juosta! Minne kokonainen tunti livahtikaan? Koulunkellohan soi nyt!"
Huldan puhuessa Rebekka oli heristänyt korviaan. Tyttö muisti erään merkillisen sormuksen, ja se kuului ainoalle ihmiselle, joka (neiti Maxwellia lukuunottamatta) pystyi herättämään hänessä kuvitteluja — prinssi Aladdinille. Hän ja Emma Jane ihailivat romanttisesti ja kunnioittavasti Aladdinia itseään samalla kun he olivat mitä syvimmin kiitollisia hänen komeista lahjoistaan. Sen jälkeen kun he ensimmäisen kerran olivat tavanneet hänet, ei ainoakaan joulu ollut mennyt sivu hänen muistamattaan heitä kumpaakin tavalla, joka osoitti mitä harvinaisinta aistia ja huolehtivaisuutta. Emma Jane oli nähnyt Aladdinin vain kahdesti, mutta kivitalossa hän oli käynyt useat kerrat, ja Rebekka oli siten oppinut tuntemaan hänet paremmin. Rebekka myös kirjoitti ne kirjeet, joissa he kertoivat saaneensa lahjat sekä samalla ilmaisivat kuinka kiitollisia he olivat niistä; ja Rebekka koki loputonta vaivaa koettaessaan kyhätä Emma Janen kirjeen kokonaan toiseen muotoon kuin omansa. Toisinaan herra Ladd oli kirjoittanut Bostonista tiedustellen Riverboron kuulumisia, ja silloin Rebekka oli lähettänyt hänelle monia sivuja täynnä hulluttelevaa ja lapsellista lavertelua, johon pari kertaa liittyi myöskin runonsäkeitä. Jos nyt Huldan vieras oli Aladdin, niin tulisikohan hän tervehtimään myöskin heitä? Ja olisiko sopivaa, että Emma Jane ja hän näyttäisivät herra Laddille huoneensa tällaisenaan, kun niin monet hänen lahjansa olivat siinä näkyvillä?