"Te olette pieni lohduttava olento, Rebekka", sanoi Aladdin ja nousi tuoliltaan.
Kun Rebekka nousi seisomaan, kyyneliä yhä silmäripsissään, katsahti
Aladdin odottamatta häneen ikään kuin toisin silmin kuin ennen.
"Hyvästi, näkemiin!" sanoi hän ottaen tytön pienet ruskeat kädet omiinsa, ja lisäsi, aivan kuin hän nyt vasta olisi ensi kerran nähnyt Rebekan: "Katsohan vaan, minun pieni lumivalkea-purppuraiseni väistyy nuoren neitosen tieltä! Luulisi, että silmä himmenee ja poski käy kalpeaksi, kun neljän vuoden työ suoritetaan kolmessa vuodessa, mutta Rebekan silmät ovat kirkkaat ja hänen poskensa ruusuiset! Hänen pitkät palmikkonsa ovat solmitut yhteen, niin että ne muodostavat mustan U:n hänen selkäänsä, ja kauniit ruusukkeet koristavat niitä ylhäällä niskan alla. Hän on niin pitkä, että hänen päänsä melkein ylettyy minun olkapäähäni. Miten maailmassa, miten tämä käy päinsä! Kuinka prinssi Aladdin tulee toimeen kadottaessaan pienen lohduttavan ystävänsä! Hän ei ole mieltynyt täysikasvuisiin nuoriin daameihin, jotka rakastavat kummallisen hienoja vaatteita; he säikyttävät ja ikävystyttävät häntä."
"Voi, herra Aladdin!" huudahti Rebekka kiihkeänä käsittäen vakavasti ystävänsä pilan, "enhän minä ole vielä täyttänyt viittätoistakaan, ja kestää kolme vuotta, ennen kuin minusta tulee täysikasvuinen. Olettehan kiltti ettekä hylkää minua, ennen kuin teidän on pakko!"
"Ei, en hylkää; sen minä takaan", sanoi Aladdin. "Rebekka", jatkoi hän pienen vaitiolon jälkeen, "kuka on se nuori tyttö, jolla on runsaat kauniinruskeat hiukset ja perin suurkaupunkilaiset tavat? Hän saattoi minut mäkeä tänne; tiedättekö, ketä tarkoitan?"
"Sen täytyy olla Hulda Meserve. Hänkin on Riverborosta."
Adam Ladd pujotti sormensa Rebekan leuan alle ja katseli tyttöä silmiin, jotka olivat vielä yhtä kirkkaat, yhtä viattomat ja yhtä lapselliset kuin tytön ollessa kymmenvuotias. Mies muisti toisen silmäparin — yllyttävät siniset silmät, jotka lähettelivät keimailevia silmäyksiä puoleksi suljettujen luomien takaa ja ampuivat nuolentapaisia säteitä veikistelevästi kohotettujen kulmakarvojen alta. Hän sanoi vakavasti:
"Älä pyri hänen kaltaisekseen, Rebekka! Apilankukat, kukat, jotka ovat kasvaneet Hopeapuron rinteillä, eivät sovellu samaan kukkavihkoon kuin koreat auringonruusut, — ne ovat siihen liian suloisia, tuoksuvia ja terveellisiä."
TYÖLÄS VASTAMÄKI
Ensimmäinen onnellinen Warehamin-vuosi oli päättynyt. Rebekka oli lueskellut kesän aikana ja palattuaan kouluun syksyllä hän oli suorittanut muutamia kokeita, joiden tuloksena ilmoitettiin, että jos hän vielä seuraavankin vuoden jatkaa samaan tapaan, hän saa päästötodistuksen jo kolmannen vuoden kuluttua, vaikka kurssi olikin nelivuotinen. Hän ei erityisesti loistanut kokeissa — sehän olikin mahdotonta, kun ottaa lukuun hänen hajanaiset perusopintonsa; mutta eräistä aineista hän suoriutui ihmeen hyvin ja osoitti joissakin suorastaan harvinaista lahjakkuutta, joten tulosten keskiarvo kohosi kunnioitettavaksi.