Jessica,
sattuuko tämä vanha satu sinuun?
Eikö liene jokaisella meistä oma kyttyrämme,
jonka huomaa juuri hän,
jonka tulisi katsoa vain sielumme enkelisilmiin?
DRYADI
Kaukana, kaukana seetripuu tummaan virtahan kuvastuu.
Käy rannalla huntujen huiske, helisee ilo, hilpeä kuiske, nyt kukkaskeijuset karkeloi. Vedenneitoset nousevat mukaan, pois piiristä ei jää kukaan, kun Ahdin kantele tanssiin soi.
* * *
Verkkaan, verkkahan seetripuu kuulee, herää ja — avautuu.
On kuin säihkyisi tummat silmät lehvien alta, on kuin neitonen astuisi esiin, hento kuin kukka, kuin haihtuva auer, katsoisi syviin vesiin.
Ahdin kantele soi ja soi, viita ja ranta unelmoi, keijujen karkelo käy yli vehreän maan.
Silmät tummat, syvät, kyynelkosteat virran kalvoon haavein katsovat, huulet armaat hiljaa kuiskaavat:
Vierii vuodet, vierii vuosisadat, puuni vankina ma yhä oon, juuret sen käy aina syvemmälle, latvus kohoo ylös aurinkoon.