Rakas on se mulle, elämäni on se,
kun se kuolee, kuolen itsekin,
haihdun, kastehelmi, aamun heloon,
niin on elon määrä dryadin.
Tiedän tään ja sentään tahdon, pyydän:
tule, turma, tuho puulle tuo!
Kahleet multa katkee, irti pääsen
kaikkeuteen, Kaivattuni luo.
Virralla kerran venho kiikkui,
Ihmisen. Lapsi purjeessaan.
Kuohahti aalto — hän oli poissa —
Missä mä kaivatun kohdata saan?
Ihmiset toinen toisensa jälkeen
syntyvät, kuolevat. Miksikä, oi?
Mistä he tulivat? Minne he menevät?
Luonto ei mulle vastata voi.
Virralla kerran venho kiikkui,
Ihmisen sieluhun katsoa sain.
Hän oli poissa — polttava kaipuu,
etsinnän pakko jäi mulle vain.
* * *
Ahdin kantele vaikenee. Keijuiskarkelon huiskavat hunnut viidakon varjoon, lehtojen kätköön, aaltojen helmaan pakenee.
— Verkkaan, verkkahan astuu neito lehvien alle, tummat silmät kuin uni häipyvät, haihtuvat.
Kultainen viiru piirtyvi aamun taivahalle.
* * *