Ruumiini on hauras kuin lasi, ja sieluni on siinä; perin heikoilla siteillä kiinni. Luulenpa, että keväinen tuulenpuuska voisi ne eroittaa toisistansa.
Kuljen täällä unissakävijän tavoin. Teen vaistomaisesti samaa kuin muutkin, mutta kotonani en ole. Olen kuullut kutsun, tosin loitolta, olen tuntenut Näkymättömän läheisyyden enkä ole enää entiseni.
Mutta sinä hetkenä, Veritas, tahtoisin levätä sylissäsi, tahtoisin haihtuvan tuokion ajan uskoa sinun rakastavan minua yli kaiken maallisen, tahtoisin, että viimeinen, minkä katoava tajuni tältä puolen rajan käsittää, olisit sinä.
KUVASTIN
Ystävät, jos luotatte minuun, niin luottakaa eheästi.
Olen luotu niin, että vastaan samalla mitalla.
Jos te ette ole rehellisiä, miksi vaaditte sitä minulta?
Ellette te anna kokonaista, kuinka voisin minä sitä antaa?
Ystäväni, ettekö jo aikaa huomanneet:
heijastan teille jokaiselle vain itseänne.
EPILOGI
RESIGNAATIO
Ketä Jumala rakastaa, sen käteen hän laskee matkasauvan, se kuulee pakottavan kutsun: »Lähde maaltasi ja isäsi huoneesta sille maalle, jonka minä sinulle osoitan!»
Ketä Jumala rakastaa, sen tie vie avaraan maailmaan. Ikuinen ikävä ajaa häntä. Lepopaikkaan ei hän jäädä voi. Päämäärä odottaa häntä jossakin kaukana, jonne vain aavistus yltää.
Ketä Jumala rakastaa, sen sydän on helisevä harppu. Kaikki muuttuu siinä säveliksi, ilon kultasoinnuiksi tai surun hopeisiksi. Väliin ne soivat ilmi. Ken ymmärtää, hänen harppunsa virittyy samaan sointuun. Ken ei ymmärrä, kulkee kuurona ohi.