VÄSYMYSTÄ
Olen saanut kannettavakseni raskaan, raskaan taakan.
Sen nimi on: eläminen.
Tuijotan tylsänä ulos akkunasta.
Näen kapeat kadut ja matalat rakennukset.
Harmaa taivas kaareutuu kaiken yllä.
Liekö se harmaa, vai oma alakuloisuuteniko saa sen siltä näyttämään?
En tiedä, olen niin väsynyt.
Miksikä ei joku toinen syntynyt minun edestäni,
joku, jolle elämän taakka ei olisi näin raskas?
Joku, jolla olisi ollut voimia
pää pystyssä kulkea koleikkoa,
joku, jonka sydän olisi ollut kevyt ja nuori.
Minulla ei ole koskaan ollut nuoruutta.
Kerran olin lapsi — mikä olen nyt?
Vanhus, joka katselee maailman menoa
kylliksi eläneen selvenneillä silmillä.
Kesästä lienee jo kulunut tuhat vuotta —
Elämä on raskas taakka.
Kuka nostaa sen väsyneiltä hartioilta?
KUOLEMA
En ole sitä nähnyt, mutta olen tuntenut sen kosketuksen.
Olin kerran kadottamaisillani itseni. Silloin tarttui näkymätön käsi käteeni. Se ei ollut kylmä ja kammottava, vaan viileä ja levollinen ja järkähtämättömän luja, ja sen valtimo löi omani tahtiin. Se puristi sormiani, ja läpi olemukseni liikkui toinen Tahto: »Minun sinä olet», sanoi se, »mutta aikasi ei ole vielä tullut.»
Minut valtasi polttava halu heittäytyä tuon tuntemattoman syliin, ja kauhistuttava tietoisuus siitä, että kun hän ottaa minut, en silleen pääse irti. Sillä minä tunsin, että tämä oli Kuolema.