En ole sitä nähnyt, mutta olen tuntenut sen kosketuksen, jota sieluni vapauttajanaan odottaa ja minä itse kammoan.
HAUDOILLA
Näen ikkunastani hautausmaan ja mietin: siellä, siellä myös mun on matkani pää.
Kuten nyt unohdettujen hautojen päällä humisevat koivut tuuhealatvat — ja kasvavat rikkaruohot, kuten nyt unohdettujen hautojen päälle auringon säteet kultana lankee ja varisevat valkeat ruusut, niin myöskin on kerran: minä mustassa mullassa lepään. Joku toinen ikkunastani katsoo ja omaa määräänsä miettii.
Oi jalkani, maista polkuas keveästi astu: se kulkee hautojen päällä. Kädet, kukkihin koskekaa hiljaa: ne kasvavat hautojen päällä. Puhe, lempeenä kaikuos huuliltain: sinut kuullaan hautojen päällä.
Oi etten kellekään tuottaisi tuskaa hautojen päällä —
ODOTUS
Kuinka pitkä saattaakaan olla talvinen päivä!
Valtavana vuona polttaa ikävä veressäni. Se on myrkky, joka tunkeutuu läpi olemuksen ja vaikuttaa huumaavasti ja turmelevasti, suloinen myrkky, joka saa ihmisen kärsimään ja tuntemaan — taiteellista nautintoa siitä.
Kuljin kuvastimen ohi ja katsahdin siihen. Seisahduin tarkastamaan omaa peilikuvaani: kuinka tuttu ja outo sentään! Lapsi, mistä sait mustat renkaat silmiesi ympärille, sinä, joka nukut yksin valkeassa vuoteessasi? Nainen, mistä sait viattomuuden hymyn, sinä, joka kauan sitten hukkasit lapsenkenkäsi? Ihminen, mikä janoon nääntyvä eläin katsoo minua laajenneista silmäteristäsi?